Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella

Lia Gasbarran kanssa kirjoittamani ja Reilika Landénin kuvaama sieniruokakirja Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella on ilmestynyt. Kirjojen pitäisi olla kaupoissa muutaman päivän sisällä.

Lisää kirjasta kerron sienestys- ja ulkoilublogissani Pro Mustarouskussa. Se on jo nyt sovittu, että Lia ja minä esiinnymme syksyllä Helsingin kirjamessuilla kertomassa kirjasta.

Sukuvihaa geenipellon reunalla

Biologian tohtori Maana Santanen tutkii jälleen sekä geenimuunneltuja kasveja että murhaa.  

Tuula Mai Salmelan neljäs rikosromaani, Lampi, vie päähenkilön tutkimusryhmineen kesänviettoon kantahämäläiseen pikkukylään, jossa maatalous ja ympäristöaktivismi ovat jo valmiiksi sotajalalla. 

Lähtökohta tarinalle on muutenkin herkullinen: amerikanrautaa ajava Santanen ottaa kyytiin joukon nuoria liftareita, leirilleen matkaavia Planeetan ystäviä. Biologi on menossa perustamaan perunan koeviljelmää, nuoret mitä ilmeisimmin vastustamaan sitä.

Biologi ja työryhmä asettuvat taloksi tilan vanhaan päärakennukseen, aktivistit läheiselle majalle. Santasen tutkimusryhmän vuokraisäntä on maanviljelijä ja yhden leiriläisen veli. 

Ensin Maana aistii epämääräistä liikettä vanhassa talossa ja sen ympärillä. Pian majan omistaja, aktivisti Ville, löytyy ammuttuna metsälammen rannasta. 

Surmatyötä alkavat tutkia sekä paikallinen poliisi että Maanan vanha tuttu, rikoskomisario Sarkiomaa. Hän tuntuu epäilevän, että tutkimusryhmän perunapelto ja huhut geenimuuntelusta voisivat olla avain surmaan. Onhan Santasen perulainen tutkijakollega murhattu aiemmin juuri geenimuunteluun liittyvän kansainvälisen valtapelin vuoksi.

Maana, edellisistä kirjoista tutut teknikot sekä paras ystävä Eve puolestaan tarkkailevat tulehtuneita ihmissuhteita, joita tilalla ja kylässä tuntuu riittävän. Tuttuun tapaan päähenkilö ajautuu myös romanssiin, jonka sivujuonteena hän huomaa jotain murhan ratkaisun kannalta oleellista.

Tuula Mai Salmela sai dekkarisarjalleen hyvän alun kymmenen vuotta sitten, kun esikoisteos Katajanokka kello kymmenen oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toisen teoksen, Syvyyden avaimet, tapahtumat oli nekin sijoitettu kirjailijan silloiseen kotikaupunkiin Helsinkiin. 2007 ilmestynyt Uhrihärkä vei jo osittain Espanjaan.

Salmelan kirjat ovat saaneet kiitosta miljöökuvauksestaan, monialaisesta asiantuntemuksestaan ja omaperäisestä päähenkilöstään. Maana Santanen onkin kiinnostava hahmo: nuorehko, etevä tutkija ja yksinäisyyttä poteva leski, jolla on selvästi kyky yhdistää syyt ja seuraukset. 

Lampi vie sekä kirjailijan että päähenkilön ympäristöön, josta heidän tuntuu olevan vaikea saada otetta. Maana on jotenkin ponneton, vaikka hän on aiemman aivojumpan lisäksi alkanut harrastaa punttien nostelua. 

Maalaiskylästä löytyy kyllä paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja yksityiskohtia, mutta liian moni hyppäys jää irralliseksi. Toki rikosromaanissa pitää antaa myös vääriä vihjeitä, jotta ratkaisu ei olisi liian ilmeinen. 

Kolmannen ja neljännen dekkarin välissä kirjailija on vaihtanut kotipaikan Helsingistä Lahteen ja kustantajan Tammesta ntamoksi. Kustantamolle Lampi on aluevaltaus, sen historian ensimmäinen rikosromaani.

Ina Ruokolainen

Tuula Mai Salmela

Lampi

ntamo 2014, 266 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.6.2014

 

Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla

Kirjoittamani Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla julkaistaan virallisesti ensi lauantaina, 17.5. Lahden kevätpyöräilyn yhteydessä Launeen perhepuiston rastilla. Olen paikalla 10-11.30 kertomassa kirjan synnystä.

Pyöräilyopas sisältää 17 reittikuvausta 14-100 kilometrin lenkeistä ja vinkkiosion, jossa kerron pyöräilyn peruasioista.

Opasta saa ensi viikosta lähtien kaupungin infopisteestä kauppakeskus Triosta. Teos on maksuton. Kirjan ovat rahoittaneet Lahden kaupunki ja seudullinen matkailun ja asumisen markkinointiyhtiö Lahti Region.

Kustantajien lisäksi kiitän valokuvaaja Reilika Landénia ja graafista suunnittelijaa Jalo Toiviota hyvästä yhteistyöstä. Pari päivää sitten käsiini saama opas on ulkoasultaan todella kaunis ja selkeä. Toivon tietysti, että kirjallinen sisältö eli reittikuvaukset ja muut vinkit ovat lukijoiden mielestä hyödyllisiä.

Olen kirjoittanut lisää ajamistani pyörälenkeistä toisessa blogissani Pro Mustarousku. Jutut löytyvät tunnisteilla pyöräily ja kotiseutu.

20 vuotta freenä ja vielä hengissä

Tänään juhlin freelancerin urani 20-vuotispäivää kirjoittamalla luentoa sosiaalisesta mediasta. Hyvä tapa, sillä some on yksi niistä asioista, joihin olen freenä tutustunut varhain ja ainakin joiltan nurkiltaan myös varsin perusteellisesti.

Lähdin Helsingin Sanomien Lahden aluetoimituksesta vapaaksi toimittajaksi 1.4.1994, keskellä pahaa lamaa. Olin tuolloin ollut talossa reilut kymmenen vuotta toimittajana ja sitä ennen jo pari vuotta toimittajakoululaisena. Yksi viimeisimmistä tehtävistäni aluetoimittajana oli seurata panttivanki Ilpo Larhan vankilapakoa ja panttivankidraamaa Lahden Kiveriössä. Niiden päivien jälkeen oli todella helpottavaa todeta, että uutistoimittajan ura oli nyt siinä. No, tein kyllä vielä joitain sijaisuuksia toiselle isolle talolle, STT:lle, 1990-luvun loppuvuosina.

1994 moni kollega ja ulkopuolinenkin pudisteli päätään, kun kuuli minun lähtevän vapaaehtoisesti. Kuka sitä nyt kotoaan lähtisi, totesi päätoimittajakin. Itse asiassa ratkaisu oli todella hyvä, koska olin etujoukoissa rakentamassa vapaan toimittajan verkostoa silloin, kun alalla ei vielä ollut ruuhkaa. Ehdin tehdä töitä freenä reilut kymmenen vuotta ennen kuin alkoi uudelleen rytistä.

Viime vuodet ovat olleet sitä kuuluisaa mediamyllerrystä, jonka keskellä on vaikea nähdä, mikä on omia ja mikä alan vaikeuksia. Olen minäkin kokenut pari todella huonoa vuotta, mutta nyt on taas töitä melkein ruuhkaksi asti. En valita vaan teen pois.

Kiitän ammattitaidostani toisaalta vuosikymmenten rutiinia ja toisaalta intoani uudistua. Olen kouluttautunut freevuosien aikana kolme kertaa oikein kunnolla: 1990-luvun lopussa tein cumuun asti kirjoittajaohjelman eli vapaan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa, 2004 sain valmiiksi verkkoviestinnän maisteritutkinnon ja 2011 osallistuin kuuden viikon pohjoismaiselle journalistikurssille Tanskassa. Pienempiin koulutuksiin olen osallistunut kymmeniä kertoja. Lisäksi olen opiskellut kieliä - ranskaa, saksaa, tanskaa ja italiaa - lähes koko ajan työn ohessa.

Siitäkin oppii, kun koostaa luentoja muiden kuunneltavaksi. Siispä palaan työn ääreen. Sitä ennen onnittelen vielä kaikkia kollegoja, jotka onnistuvat tekemään mielekästä journalistista työtä ja vieläpä pysymään leivässä.

Ars Fennica -voittajien haastattelu

Kuvataiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen voittivat viime viikolla arvostetun Ars Fennica -palkinnon. Minulla oli ilo haastatella heitä vuodenvaihteessa, jolloin he olivat palkintoehdokkaina.

Vaikutuin etenkin pariskunnan ajatuksista, joilla he perustelevat kulttuurin merkitystä ihan kenen tahansa elämässä. Tellervo koki bändielämää ja yhteisiä projekteja nuorena Helsingissä, Oliver puolestaan teki kulttuurilehteä samaan aikaan sosialistisessa DDR:ssä. Myöhemmin heidät on opittu tuntemaan mm. suosittujen Valituskuorojen tekijöinä.

Artikkeli ilmestyi Lapsen Maailma -lehdessä 3/2014 vajaa kuukausi sitten. Nyt haastattelun pääsee lukemaan myös täältä.

Karhunpesän vaietut kohtalot ja vaikea sovinto

Veikkaan, että moni muukin yllättyy Venla Hiidensalon tuoreen romaanin ääressä. Karhunpesä on jotain aivan muuta kuin pari vuotta sitten ilmestynyt Mediahuora, jossa kirjailija nosti esille muutoksessa olevan median nurjimpia puolia.

Kiihkeästi nykyhetkessä eläneen esikoiskirjan jälkeen lukija saa eteensä 480-sivuisen sukutarinan, jossa on tilaa käsitellä suuria teemoja sadan vuoden ajalta. Ja kyllä, kirjailija selviää tästä pääosin hienosti.

Kuolema on Karhunpesässä läsnä heti ensi sivuilta lähtien. Maailman kriisikohteissa kiertävä nuori valokuvaaja Matalena tulee Suomeen äitinsä kutsusta. Isänäidin, Alman, loppu on lähellä.

Sairaalassa Alma pyytää etsimään 1918 sisällissodan jälkeen kadonneen isänsä. Kukaan ei tiedä, mitä punaisten joukossa Venäjälle paenneelle Voitolle on tapahtunut.

Alman mökistä Matalena löytää sanomalehtiartikkelin ja siitä tiedon alan tutkijasta, jolle lähettää sähköpostia. Ilmari vastaa nopeasti ja kysyy Matalenalta, miksi tämä etsii tietoja, joista kiinnostuvat useimmin vanhat miehet.

Kirjan toinen tärkeä teema on vaikeneminen. Myöskään isotäti Olgan kohtaloa eivät aikaisemmat sukupolvet ole uskaltaneet selvittää tai edes puhua siitä.

Olgan vaiheet syrjäisellä saarella antavat nimen koko kirjalle. Metsässä viihtyvä nuori nainen on naitettu väkisin vanhalle kalastajalle. Hylätystä karhunpesästä hän löytää turvapaikan itselleen ja kielletylle rakkaudelleen, mutta sisällissodan melskeissä sekään ei pelasta.

Kolmas teema on sovinto menneisyyden kanssa. Matalena ei pysty jatkamaan eteenpäin omassa elämässään ennen kuin edes osa salaisuuksista selviää. Hän on paennut ulkomaille väkivaltaista miestään ja yhtä paljon omaa juurettomuuttaan.

Matka kohti sovitusta vaatii naista käymään läpi suhteensa elävään äitiinsä, autokolarissa kuolleeseen isäänsä ja näiden kummankin vanhempiin ja isovanhempiin.

Henkilöitä on paljon ja heistä tärkeimmille on omistettu kokonainen teoksen osa.  Useista olisi saanut oman kirjansa, mutta kirjailija ei ole siihen tyytynyt.

Vasta sukupolvien ketju voi näyttää, miten vahvasti sota ja viha vaikuttavat ihmisten elämään vielä sadankin vuoden kuluttua.

Olgan sisko Senja valitsee sisällissodan melskeissä voittajien puolen, rikastuu aineellisesti, mutta ei kestä henkistä painetta. Hänen miniänsä Aleksandra, Matalenan toinen isoäiti, joutuu lapsena lähtemään Pietarista Suomeen.

Matalenan isä on tutkiva journalisti, joka muuttuu ihannekuvaksi myös leskelleen, vaikka avioliitto oli onnettomuuden alla jo vaikeuksissa.

Parhaiten Hiidensalo onnistuu kuvatessaan edellisiä polvia nuorina, kun heillä on vielä voimia, idealismia ja rakkautta. Myös Matalena kuuluu näihin nuoriin ja rohkeisiin, mutta silti kohtaamiset nykypäivässä ovat teoksen heikointa antia.

Tapahtumapaikoilla ja niiden hengellä on suuri merkitys. Lukijan mieleen jäävät vahvasti kuvat metsäsaarelta keskeltä Suomea ja venäläiseltä leiriltä, jossa inhimillisyys katoaa nälän lisääntyessä.

Uudet kirjailijasukupolvet ovat viime vuosina löytäneet tuoreita näkökulmia Suomen rankkoihin sotiin viime vuosisadalla. Hiidensalon teoksen lähtökohta oli oman suvun tarina. Hienosti siitä kasvoi romaani, jolla on merkitystä monen muunkinlaisen suvun jäsenille.

Ina Ruokolainen

Venla Hiidensalo

Karhunpesä

Otava 2014, 480 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 12.3.2014

Perhesurman ruumiinavaus

Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä. Tiina Raevaaran Laukaisu-romaanin päähenkilö kulkee koko päivän kohti masentuneen miehensä aseen piippua. Kyse on päivästä, jonka aikana Pauliina vihdoin herää tekemään jotain perheensä mahdottomalle tilanteelle.

Tarinan kertoo vanha luokkakaveri, joka sattumalta osuu paikalle, kun päähenkilön autosta on puhjennut rengas. Äiti on viemässä perheen kaksostyttäriä esikouluun, ehkä elämän viimeiseen normaalin arjen satamaan.

Kertojasta ei aluksi paljasteta edes sukupuolta, mikä korostaa hänen asemaansa kirjailijan moraalisena äänitorvena. Hän varoittaa lukijaa jo ensimmäisillä sivuilla. ”Pitäisi kuitenkin kysyä, voiko tällaisesta asiasta todella kirjoittaa. Luulen, että monen mielestä ei voi. ”

Kyse on oikeista perhesurmista, joista meistä jokainen on lukenut viime vuosina lehdistä. Niitä kertoja vyöryttää päivän tapahtumien väleihin. Yksityiskohtineen, joihin kuuluvat asuinpaikat, vanhempien ja lasten iät ja surmatavat. Välillä nimetkin.

Kertojan ja Pauliinan kohtaaminen aamulla kestää päiväkotikyydin ja kahvittelun ajan. Välissä on 15 vuotta ja jännittynyt tunnelma. Keskustelu kääntyy muun muassa ajankohtaiseen Anneli Auerin oikeudenkäyntiin ja John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jota Pauliina lukee voidakseen hakea ylipistoon lukemaan kirjallisuutta. Klassikkokin päättyy surmaan.

Kertoja ehtii vielä kannustaa Pauliinan näkemään eron mahdollisuutena ja hakemaan apua. Kun entiset luokkatoverit eroavat, tapahtumat alkavat vyöryä.

120-sivuinen romaani pitää otteessaan, vaikkei lukija hetkeäkään usko onnelliseen loppuun. Rakenteensa puolesta teos kestää kertojan yritykset tehdä ruumiinavausta viime vuosien perhesurmille. Kysymyksiä riittää: mitä tapahtui ennen, mikä lopulta laukaisi surmat? Ketkä ajautuvat surmaajiksi?

Loppupuolella kuitenkin kertoja unohtuu ja Pauliina jää yksin. Ehkä se on kirjailijalta tietoinen, symbolinen valinta, mutta minua ratkaisu häiritsee.

Vielä enemmän häiritsee se, mistä kertojakin on varoittanut. Mikseivät fiktiolle riitä oikeat tunteet ja teot, joita ei voi yhdistää mihinkään tiettyyn tapaukseen? Minulle olisivat riittäneet kuvaukset Pauliinan kodin sotkusta ja masentuneen miehen hien hajusta.

Raevaara on palkittu kirjailija, jolta on aiemmin julkaistu romaaneja, novelleja ja tietokirjoja. Lisäksi hän kirjoittaa tiedeartikkeleita ja kolumneja lehtiin.

Kirjailija on kertonut, että vaikea aihe ja tarina suorastaan vyöryivät hänen päälleen. Ehkä aihe oli sittenkin liian vaikea, jotta siitä olisi tullut romaani. Tuli kuitenkin enemmän kuin tuluskukkaro.
Lukemisen jälkeen on hieman helpompi ymmärtää yhtä rikoksista hirvittävintä, omien lasten ja puolison murhaa.

Ina Ruokolainen 

Tiina Raevaara:Laukaisu. Paasilinna 2014, 120 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa.