Luettuja, arvosteltuja ja unohtuneita kirjoja

Vajaat puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2012, aloin kirjata lukemani kirjat ylös tämän blogin lukupäiväkirjaan. Perimmäinen syy oli halu pysyä selvillä siitä, paljonko oikein luen ja mitä kirjoista jää mieleen.

Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.

Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.

Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.

Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.

Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.

Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.

Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.

Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.

Viikko aikaa nähdä Fellmanin pelto -elokuva

Kävin tänään katsomassa Kaisa Salmen Fellmanin pelto -elokuvan Lahden taidemuseossa. 25-minuuttinen teos perustuu huhtikuiseen performanssiin, johon itsekin osallistuin yleisönä. Se on myös itsenäinen taideteos, joka onneksi käyttää hienosti hyväksi muitakin elokuvan keinoja kuin vain tapahtuman taltiointia.

Sanon jo tässä vaiheessa: menkää katsomaan! Aikaa on vain viikko, sunnuntaihin 6.10. asti. 

Yksi tärkeä ratkaisu on esittää elokuvaa kolmikanavaisena eli samaan aikaan kolmelta suurelta kankaalta, jotka lähes täyttävät taidemuseon suurimman näyttelyhallin pisimmän seinän. Kun kankailla pyörii välillä kolmekin eri kuvakulmaa, katsoja todella kokee olevansa keskellä tapahtumaa. Myös filmissä puhuvat hyvin monenikäiset ihmiset tulevat lähelle.

Esiintyjistä osa kertoo sukunsa tarinaa, osa esittää jonkun muun kertomaa. Kertomukset on filmattu erikseen studiossa, mutta paria keskeistä ihmistä on kuvattu myös jo performanssin aikaan läheltä.

Oman kokemukseni mukaan suurimman vaikutuksen tekevät juuri ne, joissa kertojalla on myös henkilökohtainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin. Toisen kertojan punainen isoisä oli murhattu, toisen isoisä puolestaan ollut teloittajien puolella. Taiteilija Kaisa Salmi kertoi tekstien alkuperän vasta elokuvan jo katsottuamme, joten luotan kokemukseeni.

Elokuva on mielestäni sävyiltään jyrkempi kuin keväinen performanssi. Edelleenkään Kaisa Salmi ei ole ohjaajana ottanut poliittisesti kantaa suuntaan tai toiseen, mutta sovittamattomien mielipide-erojen maaperä on filmistä löydettävissä. Elokuva sisältää mm. Perussuomalaisten Jussi Niinistön ajatuksia siitä, miksi hänelle vuoden 1918 tapahtumat merkitsevät vapaussotaa ja punakapinan kukistamista.

Fellmanin pellolla lauloimme Marseljeesin yhdessä uusilla sanoilla, joissa Heikki Salo korosti ympäristöä ja ekologiaa. Elokuvan alkupuolella Kaisa Korhonen laulaa Marseljeesin tunnetuimmalla suomalaisella suomennoksella, joka työväenlauluna alkaa sanoilla "Nyt eespäin lapset synnyinmaan."

Filmi on jännittävä sekoitus fiktiota ja faksaa. Sen kestäessä kerrotaan mm. taistelussa kuolleiden, leireillä menehtyneiden ja teloitettujen lukumäärät molemmilta puolilta.

Elokuvan voi näillä näkymin nähdä vain ensi sunnuntaihin eli 6.10. asti ma-pe klo 10-17 ja la-su klo 11-17. Esitys alkaa alusta aina puolen tunnin välein, tasan ja puolelta. Liput 3, 2 ja 1 euroa. Taidemuseossa esitetään myös taltiointia performanssiin liittyneestä paneelikeskustelussa, jossa eri alojen asiantuntijat pohtivat sisällissodan perintöä.

Kaisa Salmi kertoi tämän päivän tiedotustilaisuudessa, että elokuvasta pyritään tekemään myös yksikanavainen teos, jota siis voisi esittää joko tv:ssä tai elokuvateatterissa. Joka tapauksessa seuraavaan mahdollisuuteen voi mennä jopa vuosia.

Lihava nainen ei halua vaieta

Anni Kantto palaa kolmen vuoden jälkeen Helsingistä Tampereelle epäonnistuttuaan kaikessa. Hän on saanut potkut työpaikasta, miesystävä on jättänyt ja taakse on jäänyt myös epäonnistunut terapia.

37-vuotias Anni on iso, todella lihava. Kun nainen raahaa painavia ostoskasseja ylös Armonkallion pakoyksiötä, hän tuntee katseet selässään. Kun hän syö kahvilassa pullaa, hän aistii paheksunnan.

Pekka Hiltusen poleeminen romaani Iso käy Annin henkilökuvan kautta kiinni yhteen etuoikeutetun maailman isoon ongelmaan: läskiin. Kuvaamalla Annin ajatuksia, tekoja ja ympäröivän yhteiskunnan reaktioita kirjailija osoittaa, miten pelkkä lihavuus tekee ihmisestä hylkiön.

Annin lihavuus on ongelma muille ja siksi myös hänelle itselleen. Nainen on sivistynyt, koulutettu ja terve mutta joutuu joka paikassa kohdelluksi ihmisenä, jonka on pakko laihtua. Hän haluaa olla toisinajattelija.

Teoksen kertoja on koko ajan Anni, kirjan lukujen aika ja paikka vuorottelevat.

Helsingin Anni käy todella lihavien painonhallintaryhmässä Lapinlahden sairaalan tiloissa ja tekee kahvilatöitä surkeassa kuppilassa. Hän myös elää lyhyen ja kauniin miessuhteen, joka ei kaadu lihavuuteen vaan siihen, miten huonosti Anni kestää ympäristön reaktiot ulkonäköönsä.

Tampereen Anni yrittää hahmottaa uutta elämää työttömänä, rahattomana ja lyötynä. Ainoa hyväksyvä ihmissuhde alkaa rakentua epätodennäköisen henkilön, vuokraemännän kanssa.

Toisinajattelija-Anni kirjoittaa päässään puheita ja suunnittelee ulostuloja lihavien puolesta. Hän lukee pakkomielteisesti kaiken, mitä lihavuudesta kerrotaan iltapäivälehtien lööpeistä lääketieteellisiin artikkeleihin. Hän masentuu ja suuttuu yhä useammin olettamuksesta, jonka mukaan lihava on aina ongelma yhteiskunnalle.

Psykologisia trillereitä aiemmin kirjoittanut kirjailija on selvästi käynyt läpi merkittävän määrän lihavuudesta kirjoitettuja tekstejä. Osa siitä taipuu kiinnostavaksi fiktioksi, mutta liian paljon sivuille on siirtynyt uuvuttavaa faktaa.

Painonhallintaryhmää Hiltunen kuvaa valtapelinä, jossa terapeutti ja muut ryhmän jäsenet kuitenkin jäävät valjuiksi. Välillä on vaikea uskoa, miksi näin tylsällä miehellä on paljon valtaa ryhmäläisiin, kun panoksena on koko elämää koskevat päätökset kuten lihavuusleikkaus.

Astetta hurjemmin kirjailija kuvaa sosiaaliministeriä ja hänen masinoimaansa lihavuuskampanjaa, joka lopulta saa Annin toimimaan. Avoimessa keskustelutilaisuudessa hän murentaa hieman virallisen lihavuuspropagandan rintamaa.

Uskottavin ja mielenkiintoisin teos on kuitenkin kuvatessaan Annin ja vuokraemännän, Huivirouvan, kohtaamisia. Kumpikin on yksin, kantaa surua ja ulkoista merkkiä, joka eristää heidät muista. Lihavuus ei määritä heidän suhdettaan.

Antisankari-Anni on virkistävä päähenkilö, jonka olisin toivonut irrottelevan vielä vähän rajummin. Lihavien syrjintä on kummallisen hyväksyttyä ja todennäköisesti vielä paljon rajumpaa todellisuudessa kuin Iso-teoksessa. Tällaisenakin kirja herättää pohtimaan, toivottavasti myös omia asenteita.

Ina Ruokolainen

Pekka Hiltunen

Iso                

WSOY, 2013, 419 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa), Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.

 

Kirjailijakokouksen alustukset

Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen alustukset ovat nyt myös netissä luettavissa. Osa esseistä toimii ihan sellaisenaan, joten suosittelen. Esimerkiksi Davide Enian lukijaa huijaava kertomus isosisänsä tanssista karkuun teloittajia on suorastaan valloitava.

Sain muuten Lahden kaupunginkirjastosta Enian kirjan Maan päällä lainaksi. Muutaman kymmenen sivun jälkeen ihailen miehen kirjailijankykyjä ja huokailen hänen kuvaamansa Sisilian ihmiskuvaa. Sehän on ihan varmasti tarkoituskin...

Kieli, kansallisuus ja identiteetti

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous Messilässä on nyt ohi. Ja hyvin loppuikin, sillä jo aika väsähtäneiden kirjailijoiden viimeinen paneeli oli hauska, kiihkeä, välillä vähän turhautunutkin.  Aurinkoinen sää herätti jopa anarkistisiin tekoihin: Per Ole Persson komensi osallistujat avaamaan teltan seinän auki auringolle.

Seurasin ajatuksia Twitter-tililläni (InaFrancisca), jossa merkitsin ne #kirjailijakokous-tunnuksella. Muutama muukin paikalla ollut twiittasi samalla hashtagilla.

Pääsin kuuntelemaan alustuksia kolmena päivänä iltapäivisin ja lisäksi ehdin eilisiltaiseen runoiltaan. Sibeliustalolla oli yllättävän väheä siihen nähden, miten innostava tapahtuma se on: yhdistelmä käsittämättömien kielten surinaa, antaumuksellisia, rohkeita ja pelokkaita esiintyjiä ja tietenkin suurta lahjakkuutta. Runoista oli jälleen kerran tehty vihko, johon runot on suomennettu ja painettu usein myös alkukielellä ja englanniksi.

Kielet, kansallisuudet ja identiteetit olivat hyvin vahvasti esillä Murtuvat muurit -otsikon alla, hieman eri tulokulmasta kuin usein aiemmin. Ulkomaisista vieraista moni oli pakolainen, vaihtanut kieltä tai kuului vähemmistöön. Paikalla ei ollut yhtään englannin kielellä kirjoittavaa kirjailijaa - toki englantia käytettiin paljonkin keskustelussa. Olipa ihana kuunnella italiaa, galiciaa, espanjaa, ranskaa, venäjää ja ties mitä kieliä! Näistä osaan vain italiaa, lopusta sain selvää tulkkien hienon työn ansiosta. Tulkit saivat ansaitut aplodit kokouksen lopuksi.

Kirjailijakokouksesta bloggasi säännöllisesti mm. pitkän linjan toimittaja Kari Naskinen. Osallistujista ainakin Heikki Aittokoski heitti oman alustuksensa heti verkkoon. Kirjailijan blogissa on muitakin kokousta koskevia tekstejä. Eikä tietenkään pidä unohtaa kirjailijakokouksen omaa sivua ja sen blogia.

Kirjailijat, muurit ja minä

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous aloitti keskustelut eilen Hollolan Messilässä, reilun kymmenen kilometrin päässä Lahden keskustasta. Tänä vuonna teema on Murtuvat muurit, joka jälleen kerran on tarpeeksi monimielinen ja kuitenkin tarkka saadakseen kirjailijat pohtimaan muureja sekä kirjoittamisessaan että yhteiskunnissa ympärillään. Messilässä onkin läsnä sekä pakolaiskirjailijoita että ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet teoksensa marginaalissa.

Pääsin mukaan aamulla alkaneeseen kokoukseen vasta iltapäivällä, jonne vei kätevästi ilmaisbussi. Olinkin sitten ainoa matkustaja siinä kuljetuksessa. No, illalla keskustelujen päätyttä meitä oli jo kymmenkunta.

Iltapäivän keskustelussa esiintyivät algerialainen Farid Benyoucef, suomalainen Johanna Venho ja Unkarin transsilvanialainen Anna T. Szabó. Benyoucefin lukema katkelma hänen saarrettuun Palestiinaan sijoittuvasta kirjastaan oli hyvin koskettava, ehkä jopa hieman naiivi: siinä pieni lintu lopulta ylitti vankilankin muurit viemällä viestejä - jopa spermaa - vangitulta mieheltä vaimolleen.

Mutta ajatus naiiviudesta karisi saman tien, kun kirjailija alkoi kertoa algerialaisten kokemasta apartheid-politiikasta Ranskan hallintovuosina ja pitkästä sisällissodasta 1990-2000-luvuilla. Selvisi sekin, ettei B. lataa kovin paljon toivoa arabikevään kaltaisille vallankumouksille, sillä aina on valtaan päässyt vallankumouksen voittaja alkanut sortaa toisia uskonnon ja politiikan keinoin. Algeriassa on voimassa sharia-laki, joka ei esimerkiksi anna juurikaan oikeuksia naisille.

Johanna Venhon esityksen muurit olivat kirjailijan sisällä. Niistä Venho oli pyrkinyt irti kirjoittamalla Jaana Seppäsen kanssa dialogiin perustuvan teoksen Revitään rikki se rakkaus. Eniten minua viehätti Venhon pohdinta siitä, miten kirjailija joutuu usein pyörimään oman napansa ja ajatustensa ympärillä: "Mutta miksi kaipasin dialogia? Mikä minua oli alkanut kirjoittamisessa väsyttää? Minä. Minä. Minä maailmassa. Synkkä yksinpuhelu. Minun lävitseni nähty historia ja yhteiskunta...."

Keskustelin Venhon ajatuksista teltan ulkopuolella hetken kirjailija Eeva-Kaarina Arosen kanssa, joka entisenä toimittajana ymmärsi toimittajan ammatin yhden edun verrattuna osaan kirjailijoista: dialogia on aina käytävä vähintään lehden sisällä, nykyään myös lukijoiden kanssa.

Anna T. Szabón alustuksen aikaan oli jo pakko puikahtaa hakemaan kahvia, joten osa siitä meni ohi. Sen sijaan keskustelussa kiinnitin huomiota siihen, miten kirjailija selvästi harmistui toiselle puheenjohtajalle Joni Pyysalolle, joka kysyi häneltä suhdetta itäblokin ja Neuvostoliiton aikaan.

Alustuksessaan (jonka sain kirjallisena lehdistötilasta) kirjailija oli toki aloittanut kokemuksistaan Itä-Euroopan muurientakaisesta elämästä. Tärkeintä siinä hänelle oli kuitenkin transsilvanialaisuus, jota hän oli kokenut 15-vuotiaaksi asti ensin romanialaisena, sittemmin unkarilaisena. Pienen marginaalikansan jäsenenä hän oli joutunut kokemaan väheksyntää ja muukalaisuutta. "Tätä arvokasta läksyä en koskaan unohda, opin katselemaan maailmaa ulkopuolisen näkökulmasta, mikä kirjailijalle on hyvin hyödyllistä."

Tänään pääsen Messilään taas vasta iltapäivällä, vaikka alun perin oli tarkoitus istua koko päivä teltassa. Menetän siis ainakin kovasti kohutun italialaisen Davide Enian esityksen, mutta yritän korvata sen lukemalla hänen romaaninsa Maan päällä, kunhan saan sen kirjaston varausjonosta. Illalla on kansainvälinen runoilta Sibeliustalossa, sinne on ehdottomasti mentävä.

Ja vuoret kaikuivat

Kirjailija Khaled Hosseini on kuvannut lapsuutensa kotimaata Afganistania tavalla, joka tuntuu kiinnostavan länsimaisia lukijoita. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa ovat kestosuosikkeja myös Suomessa niin kouluissa, blogeissa kuin lukupiireissäkin.  

Ensimmäisessä romaanissa teoksen kokija on mieheksi kasvava poika, toinen kuvaa naisen asemaa vahvojen henkilötarinoiden kautta. Kirjojen Afganistan on väkivaltainen ja epätasa-arvoinen, mutta niissä muistetaan myös maan vuosituhantisen kulttuurin kauniit puolet.  

Ja vuoret kaikuivat -teoksessa Afganistan ja etenkin sen pääkaupunki Kabul on enää vain yksi tapahtumaympäristöistä. Teos koostuu toisiinsa liittyvistä tarinoista, joista osa saattaa kummuta 15-vuotiaana Afganistanin jättäneen Hosseinin taustasta. Sillä erotuksella, että diplomaatin lapsi pääsi pakoon poliittista sekasortoa Yhdysvaltoihin perheensä kanssa.

Romaanin päähenkilöistä suurin osa revitään irti juuriltaan yksin, ilman perhettä tai aina edes muistoa taustoistaan. Joku pääsee länteen tai parempaan asemaan kotimaassaan, toinen tuhoutuu.

On myös heitä, jotka matkustavat toiseen suuntaan ja löytävät avustustyöstä Kabulissa tarkoituksen elämälleen. Lähtijät ovat rohkeita ja pelkureita, pettureita ja hyväntekijöitä, mutta jokaisella on aukko elämässään. Väkivalta ei näissä tarinoissa vyöry päälle enempää kuin muut yksilön, perheen tai yhteiskunnan kipukohdat.

Teos lähtee liikkeelle tarinasta, jota isä kertoo pienelle tyttärelleen, Parille, ja tämän isoveljelle, Abdullahille. Tarinassa isä joutuu antamaan yhden lapsistaan pois säästääkseen koko kylän vaaralliselta hirviöltä.

Seuraavana aamuna isä, Pari ja Abdullah lähtevät kävellen vuoristokylästä Kabuliin, jossa veli tajuaa joutuvansa luopumaan rakkaasta pikkusiskostaan. Rutiköyhän maalaisperheen tytöstä tulee hyvinvoivan pariskunnan lapsi suureen kaupunkitaloon.

Pisimpään seurataan talon isännän, herra Wahdatin, ja palvelijan, Nabin, suhdetta. Nabi on vastuussa pienen Parin elämän ensimmäisestä isosta käännekohdasta ja yrittää paikata asiaa hoitamalla ensin halvaantunutta isäntäänsä ja myöhemmin antamalla perimänsä talon kansainvälisen avustusjärjestön käyttöön.

Monet kirjan kauneimmista kohtauksista tapahtuvat talossa, joka kukoistaa ja rapistuu asukkaidensa mukana ja lopulta luovuttaa salaisuuksiaan myös ulkopuolisille. Lähes elävänä se on selvä vastakohta uusrikkaan huumekauppiaan luksushuvilalle, jossa miehen lapsi ja vaimo ovat käytännössä vankeina.

Hosseini kuvaa vahvasti etenkin vanhan sivistyneistön elämää ja elinympäristöä, jonka piiristä hänkin on lähtöisin. Ilmaisu laimenee, kun henkilöt muuttavat Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin, vaikka kirjailija itse on elänyt suurimman osan elämästään USA:ssa.

Selvästi kirjailija on kuitenkin jo matkalla pois Afganistanista, jonka kuvaamiseen hän kertoo jo hieman väsyneensä kahden edellisen kirjansa aikana. Se näkyy.

Parasta kirjassa ovat monet syvästi inhimilliset romaanihenkilöt, joista moni paikkaa tyhjyyttään hoitamalla muita. Lukemattomine sivuhenkilöineen ja -juonineen romaani muistuttaa ajoittain itämaista satukokoelmaa, jossa aina uudet vastoinkäymiset ja ihmeet odottavat seuraavan vuoren takana. Kieli tukee kauniisti melankolisia tarinoita, mistä kiitos myös suomentaja Katariina Kailalle.

Välillä kirjailijalla tuntuu olevan kova kiire tiivistää vuosikymmenten tapahtumat luetteloksi, jotta tarinassa päästään taas eteenpäin. Yllättäen teos loppuu lähes onnellisesti.

Ina Ruokolainen

Khaled Hosseini

Ja vuoret kaikuivat

Suom. Katariina Kaila

Otava 2013, 411 s.

 

Kirja-arvio on julkaistu 9.6. Savon Sanomissa ja 10.6. Keskisuomalaisessa.