Muotoilijakuvia

Joulukuussa Lahden kaupunki julkaisi Muotoilijakuvia-teoksen, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjaa jaetaan designpääkaupunkivuoden yhteistyökumppaneille, mutta se ei ole myynnissä.

Koska moni on ollut kiinnostunut kirjan sisällöstä, julkaisen tekemäni muotoilijahaastattelut täällä blogissa. Asiasta on sovittu kirjan julkaisijan kanssa, lisäksi valokuvat ottanut Markus Henttonen on antanut luvan kuviensa käyttöön.

Joulukuinen tiedote kertoo kirjasta ja sen taustoista seuraavasti:

Muotoilijakuvia -kirja esittelee lahtelaisen designin tekijät

Designpääkaupunkivuoden päätteeksi Lahden kaupunki julkaisee Muotoilijakuvia -kirjan, joka esittelee lahtelaisen designin taustan ja tekijät. Valokuvaaja Markus Henttonen on ottanut 25 muotoilijakuvaa, jotka ovat aiemmin olleet näyttelynä esillä Lahdessa, Pietarissa ja Berliinissä. Toimittaja Ina Ruokolaisen kirjaan haastattelemat muotoilun ammattilaiset kertovat elävästi suhteestaan työhönsä, ja toimittaja Pekka Laakson artikkelit luovat katsauksen Lahteen muotoilukaupunkina. Muotoilijakuvia -kirjan graafisesta suunnittelusta vastaa Lauri Toikka ja kirja on painettu Aldus Oy:ssä.

Vuonna 2012 Helsinki yhdessä Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja Lahden kanssa on ollut maailman designpääkaupunki. Lahti jatkaa vahvasti muotoilukaupunkina designpääkaupunkivuoden jälkeen. Lahdessa muotoilu valittiin tulevaisuuden tekijäksi kaupungin strategiaan ennen yhteistä designpääkaupunkihanketta. Muotoilun menetelmien hyödyntäminen on tuottanut tuloksia alueen yrityksissä, ja lahtelainen teollinen muotoilu ja ennen kaikkea muotoilijat ovat olleet tapahtumavuoden aikana entistä enemmän esillä.

Designpääkaupunkivuoden ohjelmasta Lahdessa jatkuvat esimerkiksi kaupungin keskustan kehittämisen ja muotoilukasvatuksen hankkeet ja tuotekehityshankkeet, jotka yhdistävät käyttäjälähtöisen muotoilun ympäristöajatteluun. Lahden tiede- ja yrityspuiston vetämä Lahen D tuotekehityspaneeli jatkaa myös toimintaansa kansalaisvaikuttamisen väylänä.

Miten käy maakuntalehtien kirjakritiikkien?

Kansan Uutisten Öisinajattelija eli kriitikkokollegani Pentti Stranius kirjoittaa hieman polveillen asiasta, joka tulee varmasti näkymään tämänkin blogin postauksissa. Savon Sanomien, Keskisuomalaisen, Karjalaisen ja Etelä-Suomen Sanomien kirjallisuuskritiikkeihin varattu budjetti pienenee tänä vuonna huomattavasti. Asioita koordinoiva henkilö Savon Sanomista arveli, että arvostelujen määrä putoaa 350:stä noin sadalla.

Kysehän ei ole vain meidän arvostelijoiden toimeentulosta vaan myös siitä, että kirjoja arvostellaan vähemmän. Muutama vuosi sitten näiden neljän lehden arvostelijat jo kerättiin pooliin, jonka kritiikit leviävät kaikkiin neljään lehteen. Jos vaikkapa jonkin kotimaisen uutuuden aiemmin luki ja arvioi kahdesta neljään eri kriitikkoa, viime vuodet kriitikkoääniä on ollut vain yksi. Nyt lehdissä nostetaan esiin vielä vähemmän kirjoja, mikä merkitsee täydellistä vaikenemista yhä useamman teoksen kohdalla.

Eihän tässä voi olla kuin surullinen niin kirjallisuuden, journalismin ja vähän oman ammattikunnankin puolesta. Lehdet säästävät nyt sisällöt hengiltä. Ja jos joku pohtii, pitäisikö kriitikkojen kirjoittaa halvemmalla, vastaan, ettei missään tapauksessa. Kysymys on asiantuntijatyöstä, josta maksetaan 110-140 euroa/ arvio. Useimpien kirjojen lukemiseen jo menee useampi tunti. Lisäksi pitää etsiä taustatietoja, lukea ehkä muutakin kirjailijan tuotantoa ja sitten tietenkin vielä kirjoittaa kiinnostavasti, asiantuntevasti ja oikeudenmukaisesti. Aika monella meistä on takanamme elinikäisen harrastuksen ohella paljon opintoja kirjallisuudesta ja/tai muilta kulttuurin aloilta.

Totta kai kirjoista kirjoitetaan muuallakin kuin maakuntalehdissä ja muualla "virallisessa" mediassa. Moni bloggareista on jo noussut kriitikkojen rinnalle. He ovat nopeita ja kirjoittavat kiinnostavasti, usein asiantuntevastikin.

Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittavatko harrastajabloggarit myös sellaisista kirjoista, joista he eivät oikein saa otetta. Minä olen huomannut, että pelkästään harrastuksen vuoksi lukemistani teoksista on mukava kirjoittaa silloin, kun ne herättävät joko ihastusta tai vihastusta. Tilattu kritiikki on kuitenkin tehtävä myös siitä keskinkertaisen kunnollisesta tai itselle täysin yhdentekevästä teoksesta, jota ei heti ymmärrä tai josta ei ole oikein mitään mieltä. Mieluiten vielä niin, että tekstistä löytää myös esiin nostamisen arvoisia asioita, jotka merkitsevät ehkä paljonkin osalle lukijoista.

Myönnän, että median, journalismin ja koko ammattikirjoittajien työnkuvan murros hämmentää. En ole pelkästään masentunut mutta en myöskään osaa arvioida, mitä tässä murroksessa menetetään lopullisesti ja mitä ehkä saadaan tilalle. Ei auta kuin yrittää keksiä aivan uusia näkökulmia ja luottaa siihen, että ammattilaisuutta ja laatua tarvitaan vielä jossain.

Luovaa

Vuodenvaihteen pyhien aikana pohdin muutaman kerran luomisen tarvetta ja pakkoa. Osa ystävistä lähti alkuvuodesta mukaan 365-haasteisiin, joissa alun perin kai otetaan kuva joka päivä. Jotkut aikovat kirjoittaa, toiset piirtää. Yksi ystäväni pohtii, miksi se kirjoittaminen onkaan niin vaikeaa, että hän mieluummin kirjoittaa sen esteistä.

Minäkin pohdin, että elvyttäisin nuoruuden piirustusharrastuksen, mutta en ole vielä vuoden neljänteen päivään mennessä ottanut kynää käteeni. Skannasin kuitenkin muutaman vanhan piirustukseni ja maalaukseni, jotka ovat löytyneet äskettäin sekä omista että äitini arkistoista. Kun niitä katselen, ehkä saan kiinni siitä, mitä kuvan tekeminen antaa. Stressiä en kuitenkaan aio asiasta ottaa, sillä myös työni kirjoittana vaatii välillä päiväkausien keskittymistä. Kun sillä työllä pitäisi vielä elääkin.

Viime syksynä olin vahvasti luovuuden äärellä, kun pääsin kirjoittamaan Lahden kaupungille WDC2012-muotoilupääkaupunkivuoteen sisältyvää Muotoilijakuvia-teosta. Haastattelin siihen 25 muotoilijaa, jotka ovat koulutuksensa ja työnsä kautta päässeet ja joutuneet pohtimaan muotoilua ja tietysti myös luovuutta monelta kantilta. Haastattelut olivat hyvin inspiroivia tilaisuuksia, joiden hengen toivon edes jotenkin näkyvän teoksen sivuilla.

Kaupungin lahjakirjaksi tehdystä teoksesta ei näy olevan uutista missään, mutta se julkistettiin 19.12. ja näyttää hyvältä. Markus Henttosen ottamat valokuvat sentään näkyvät hänen sivullaan. Kannattaa liu'uttaa nettisivua sivusuunnassa, jolloin saa näkyviin kaikki 25 muotoilijakuvaa. Lisäksi kirjassa on joitain kuvia muotoilijoiden työhuoneilta. Kollegani Pekka Laakso on kirjoittanut kirjaan kolme ansiokasta artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta teollisesta muotoilusta, muotoilun koulutuksesta ja Lahdesta muotoilukaupunkina.


Luovaan ajatteluun kannustaa toki myös lukeminen, jota harrastinkin lähes urakoimalla vuoden lopussa. Lukemani kirjat löytyvät edelleen erilliseltä lukupäiväkirjasivulta. En ole sinne merkinnyt mitään arvioita kirjoista. Loppuvuoden suurimpia elämyksiä olivat Ulla-Lena Lundbergin Is ja Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan.

Viime vuoden alussa aloin pohtia elämänhallintaa Pro Mustarousku -blogissani. Se kannatti, sain liikkeelle muutaman tärkeän projektin sekä henkilökohtaisessä että työelämässäni. Katsotaan, mihin luovaa-ajattelu johtaa.

Suksi on designesine

Kilpasuksia voi muotoilultaan verrata F1-autoihin, joiden testialue ovat arvokisat ja varikko huoltoalue. Ominaisuudet, muoto ja ulkoasu tähtäävät käyttäjä- kokemukseen, jonka ansiosta hiihtäjä pärjää hiukan paremmin kuin muut kilpailijat.

Lahden hiihtomuseon Suomen suksi – suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely ja -kirja lähestyvät suksimuotoilua muotoilupääkaupunkivuoden hengessä monelta kannalta. Kiinnostavimpia ovat teollisen muotoilun osuudet, joissa avataan nykysuksen kehitystä. 

Formulavertauksen takana on muotoilun kehitysjohtaja Riikka Salokannel, jonka menneisyyteen kuuluvat vuodet Suomen ensimmäisenä naisampumahiihtäjänä. 

1980-luvulla hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja pääsi opiskelutovereiden suunnittelemien luisteluhiihtosuksien prototyypin testaajaksi. Liian lyhyt suksipari ei täyttäisi FIS:in vaatimuksia eikä muutenkaan kelpaisi nykyhiihtäjälle, mutta on toki hieno näyttelyesine.

– Muoto on liiankin kapea ja virtaviivainen, grafiikka taas hyvin staattista, Salokannel nauraa.

Näyttelyyn ja kirjaan haastatellulla graafikko Antti Peltosella on myös vankka käytännön kosketus suksimuotoiluun. Peltosen suksisuvun kolmannen polven edustaja on suunnitellut tehtaan suksien grafiikat 2000-luvun alusta asti. Kilpa- ja harrastesukset huokuvat aivan eri maailmaa.

– Kilpasuksissa haetaan äärimmäistä vauhdikkuutta ja räväkkyyttä. Tallihiihtäjille grafiikoilla ei juuri ole merkitystä, mutta Peltoselle ne ovat ilmainen mainospaikka, kun hiihtäjä on suksien kanssa palkintopallilla.

Korkeatasoisen suksidesignin edustajana kirjaan on haastateltu myös teollista muotoilijaa Hannu Kähöstä, joka samalla muistelee edesmenneen työtoverinsa Pasi Järvisen uraauurtavaa työtä Peltoselle ja Excelille suunnitelleessa Creadesignissa.

Näyttely ja kirja käyvät läpi tärkeimmät nykymuotoisen suksen vaiheet 1800-luvun lopun puusuksesta uusimpiin materiaaleihin. Esillä on myös Ylösen suksitehdas esimerkkinä yhä puuhun uskovasta valmistajasta.

Antti Peltosen taittama kirja näyttää hyvältä, mutta selästä aukeava liimasidos ei ole kunniaksi muotoilupääkaupunkivuoden julkaisulle. Hiihtomuseon tutkijoiden kiinnostavien tekstien kielikin olisi monin paikoin kaivannut viilausta.

Ina Ruokolainen

Suomen suksi - suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely avoinna Lahden hiihtomuseossa vuoden 2013 loppuun asti. Näyttelykirja 19 euroa.

Teksti on aiemmin julkaistu Hiihto-lehdessä 4/2012.

Mitä veli muistaa siskonsa murhasta?

Sisareni, rakkaani -teoksen kannessa pieni tyttö istuu puettuna kauniiseen mekkoon, huulipuna ja peili kädessään. Hempeiden kansien sisältö ei ole yhtä kaunis.

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates ei kirjoita lohdullisista teemoista. Edellinen suomennettu teos Kosto: Rakkaustarina oli nimestään huolimatta syväluotaus raiskaukseen seurauksineen.

Sisareni, rakkaani käsittelee kuusivuotiaan taitoluistelijatytön, Bliss Rampiken, murhaa. Tarinalla on todellinen esikuva, jonka henkilöistä ja yksityiskohdista kirjailija sanoutuu irti. 

Näkökulma on isoveljen, Skylerin, joka kymmenen vuotta myöhemmin yrittää jäljittää selvittämättömän murhan syitä, tekijää ja omia muistikuviaan kirjoittamalla kirjaa. 

Skyler on koulupudokas ja neurologisista häiriöistä kärsivä narkkari. Hän oli sisarensa murhayönä yhdeksänvuotias ja muistaa vain syyllisyyden, koska ei jaksanut mennä lohduttamaan pelokasta siskoaan. Mutta onko hän syyllinen vielä pahempaan?

Perheen äiti Betsey on kunnianhimoinen sillä tavalla kuin olemme tottuneet näkemään kotirouvan amerikkalaisissa sarjoissa. Naisyhdistyksiin pääsee, jos valuutaksi on tarjota menestyvä mies tai ihmelapsi. 

Urheilullinen ja menestyvä liikemies Bix Rampike odottaa pojastaan kaltaistaan atleettia, mutta vastahakoisissa voimisteluharjoituksissa Skyler putoaa renkailta ja murtaa reitensä kahdesta kohdasta. Hän leimautuu isän silmissä ikiajoiksi rammaksi ja muuttuu jo lapsena lääkeriippuvaiseksi.

Pikkusisko sen sijaan on kuin syntynyt jäälle. Nelivuotiaana hän voittaa ensimmäiset kilpailunsa ja on lähes voittamaton aina murhayöhön asti. Häntä tarkkailee tunnettu pedofiili ja tietysti myös media, joka ei väsy koskaan palaamaan pikku tähden murhaan.

Kirja on samalla kertaa koukuttava ja raskas. Teksti on täynnä alaviitteitä, takaumia, Skylerin tajunnanvirtaa ja uustulkintoja. yli 700 sivua olisi pitkä aika odottaa ratkaisua tai edes sovitusta, jos Oates ei kirjoittaisi mestarillisesti.

Erityiskiitos suomentajalle Kaijamari Sivillille Bix Rampiken viljelemistä ”sivistyssanoista”, joiden hienovaraisten käännösten uskon tekevän kunniaa alkukielen moukkamaisille väännöksille.

Ina Ruokolainen

Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani

Suom. Kaijamari Sivill

Otava 2012, 727 s.

Kirja-arvio on julkaistu 29.10.2012 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

 

Kohtauksia ilman käsikirjoitusta

Katri Lipsonin romaani Jäätelökauppias alkaa elokuvan kuvauksilla, joissa näyttelijät eivät tiedä mitään tulevista tapahtumista. Samanlainen hämmentynyt olo on kirjan lukijalla aivan viimeiseen sivuun asti.

Hämmennys ei estä lukemasta intensiivistä tekstiä tai kokemasta sen tehoa voimakkaasti. Lipson on taitava kirjoittaja, mistä tunnustuksena hän sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2008 esikoisromaanistaan Kosmonautti.

Jo Kosmonautissa teho syntyi monista rivinväleistä ja päähenkilön kuvauksesta moniäänisestä päähenkilön kuvauksista. Surumielinen ja pakahduttava kertomus oli kuitenkin selkeärajainen kokonaisuus.

Jäätelökauppias ei ole yksi tarina vaan monta näkökulmaa muun muassa siihen, miten ihmiskohtaloita voi väärentää. Roolileikki on lattea määritelmä näille todellisessa historiassa, kuvitelmissa ja mielen eri lokeroissa tapahtuville asioille.

Aluksi kirjassa filmataan elokuvaa, joka sijoittuu Tšekkoslovakian Määriin. On nainen ja ohjaaja ja avioparia esittävät näyttelijät. Pari pakenee painavan matkalaukun kanssa Olomoucin kylään.

Ankea arki, pelko ja halu vuorottelevat. Koskaan ei selviä, mitä parille lopulta tapahtuu tai kuka oli tekstissä mainittu juutalainen jäätelökauppias.   

Romaanin toisessa osassa leikataan 1960-luvun Prahaan, josta Jan-niminen nuori mies pakenee Ruotsiin. Vapaudessa ja hyvinvoinnissa häntä odottaa dominoiva ja hyväksikäyttävä Kerstin, jolle kommunismista paennut rakastaja on komea näyttelyesine.

Ja lopulta tarina palaa vielä 1980-luvun Tšekkoslovakiaan, jonne tšekki-isän ja ruotsalaisen äidin tytär Gunilla matkustaa interraililla. Vanhemmilta hävinnyt tyttö asettuu Olomouciin alivuokralaishuoneeseen, jossa on aiemmin asunut Milena-niminen nuori nainen. Hän alkaa eläytyä Milenan osaan surullisin seurauksin.

Lukija haluaa rakentaa Jäätelökauppiaasta sukupolvitarinan, vaikka varmuutta romaanin osien ihmisten yhteyksistä ei ole. Politiikka ja kirjalliset viitteet ankkuroivat tarinan tuntemaamme historiaan, kun ihmisten identiteetit karkaavat.

Jäätelökauppias vaatii lukijalta paljon, mielestäni liikaa. Emme lopulta saa tietää, keitä nämä ihmiset ovat, mutta vaikea heitä on unohtaa. Vastalahjaksi saamme huikean hienoja kohtauksia, joissa ihmiselämä on paljaimmillaan. 

Ina Ruokolainen

Katri Lipson

Jäätelökauppias

Tammi 2012, 293 s.

Arvostelu on julkaistu Savon Sanomissa.

 

Tylsä veijariromaani Espanjan kohtalon keväästä

Eduardo Mendozan teokseen Kissatappelu. Madrid 1936 tarttuu suurin odotuksin. Teos sai ilmestymisajankohtanaan 2010 Planeta-palkinnon, joka myönnetään espanjankieliselle kirjallisuudelle. Paksu lukuromaani sijoittuu Madridin kevättalveen 1936, aivan Espanjan sisällissodan kynnykselle.

Lieveteksti lupaa seikkailua, juonittelua ja salaisuuksia, ja niitä lukija myös saa. Seikkailijan roolissa on englantilainen taidehistorioitsija Anthony Whitelands, joka saapuu Madridiin arvioimaan Igualadan herttuan taidekokoelmaa.

Whitelands osaa espanjaa lähes täydellisesti ja tuntee Madridin ja etenkin Pradon taidemuseon hyvin. Hän on erikoistunut Espanjan hovielämää kuvanneen Velásquezin maalauksiin.

Romaanin kannalta on kiinnostavaa tuoda siihen ulkopuolinen, joka tahtomattaan joutuu konfliktiin ympäristönsä kanssa. Anthonyn hahmolla on kuitenkin uskottavuusongelma: hän on yhtä aikaa Espanjan kulttuurin tuntija ja hölmö muukalainen.

Teoksia arvioidessaan Anthony törmää asioihin, jotka ovat hänelle uppo-outoja. Sisällissodan uhka on ilmassa, politiikasta puhutaan vain luotetussa seurassa. Herttuan luona kokoontuvat niin falangistit kuin sotilaatkin, kuten muuan Francisco Franco.

Anthony huomaa, että taideteokset ovat vain sivujuonne jossain isommassa kuviossa. Hän uskottelee pysyvänsä Espanjan politiikan ulkopuolella, mutta ihastus herttuan tyttäreen, tieteellinen kunnianhimo ja uteliaisuus voittavat.

Hän jättää passinsa ja rahansa muukalaiselle mennessään bordelliin ja tunkee Madridin yössä kiellettyihin poliittisiin kokouksiin ja puutarhoihin. Englantilaisen perässä ovat pian Espanjan poliisi, brittidiplomaatit ja Neuvostoliiton lähettämä tappaja.

Vauhti on melkoinen. Jossain pimeällä kujalla lukija tajuaa, ettei kirjailijan ole edes tarkoitus syventää ihmiskuvia tai tapahtumien taustoja.

Eduardo Mendoza on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja hulluttelevia salapoliisiromaaneja. Kissatappelu on kummallinen hybridi, josta ei synny edes terävää veijariromaania. Aihe on kutkuttava, tulos hampaaton.

Ina Ruokolainen

Eduardo Mendoza

Kissatappelu. Madrid 1936

Suom. Matti Brotherus

Tammi 2012, 470 s.

  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa.