Mitä veli muistaa siskonsa murhasta?

Sisareni, rakkaani -teoksen kannessa pieni tyttö istuu puettuna kauniiseen mekkoon, huulipuna ja peili kädessään. Hempeiden kansien sisältö ei ole yhtä kaunis.

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates ei kirjoita lohdullisista teemoista. Edellinen suomennettu teos Kosto: Rakkaustarina oli nimestään huolimatta syväluotaus raiskaukseen seurauksineen.

Sisareni, rakkaani käsittelee kuusivuotiaan taitoluistelijatytön, Bliss Rampiken, murhaa. Tarinalla on todellinen esikuva, jonka henkilöistä ja yksityiskohdista kirjailija sanoutuu irti. 

Näkökulma on isoveljen, Skylerin, joka kymmenen vuotta myöhemmin yrittää jäljittää selvittämättömän murhan syitä, tekijää ja omia muistikuviaan kirjoittamalla kirjaa. 

Skyler on koulupudokas ja neurologisista häiriöistä kärsivä narkkari. Hän oli sisarensa murhayönä yhdeksänvuotias ja muistaa vain syyllisyyden, koska ei jaksanut mennä lohduttamaan pelokasta siskoaan. Mutta onko hän syyllinen vielä pahempaan?

Perheen äiti Betsey on kunnianhimoinen sillä tavalla kuin olemme tottuneet näkemään kotirouvan amerikkalaisissa sarjoissa. Naisyhdistyksiin pääsee, jos valuutaksi on tarjota menestyvä mies tai ihmelapsi. 

Urheilullinen ja menestyvä liikemies Bix Rampike odottaa pojastaan kaltaistaan atleettia, mutta vastahakoisissa voimisteluharjoituksissa Skyler putoaa renkailta ja murtaa reitensä kahdesta kohdasta. Hän leimautuu isän silmissä ikiajoiksi rammaksi ja muuttuu jo lapsena lääkeriippuvaiseksi.

Pikkusisko sen sijaan on kuin syntynyt jäälle. Nelivuotiaana hän voittaa ensimmäiset kilpailunsa ja on lähes voittamaton aina murhayöhön asti. Häntä tarkkailee tunnettu pedofiili ja tietysti myös media, joka ei väsy koskaan palaamaan pikku tähden murhaan.

Kirja on samalla kertaa koukuttava ja raskas. Teksti on täynnä alaviitteitä, takaumia, Skylerin tajunnanvirtaa ja uustulkintoja. yli 700 sivua olisi pitkä aika odottaa ratkaisua tai edes sovitusta, jos Oates ei kirjoittaisi mestarillisesti.

Erityiskiitos suomentajalle Kaijamari Sivillille Bix Rampiken viljelemistä ”sivistyssanoista”, joiden hienovaraisten käännösten uskon tekevän kunniaa alkukielen moukkamaisille väännöksille.

Ina Ruokolainen

Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani

Suom. Kaijamari Sivill

Otava 2012, 727 s.

Kirja-arvio on julkaistu 29.10.2012 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

 

Kohtauksia ilman käsikirjoitusta

Katri Lipsonin romaani Jäätelökauppias alkaa elokuvan kuvauksilla, joissa näyttelijät eivät tiedä mitään tulevista tapahtumista. Samanlainen hämmentynyt olo on kirjan lukijalla aivan viimeiseen sivuun asti.

Hämmennys ei estä lukemasta intensiivistä tekstiä tai kokemasta sen tehoa voimakkaasti. Lipson on taitava kirjoittaja, mistä tunnustuksena hän sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2008 esikoisromaanistaan Kosmonautti.

Jo Kosmonautissa teho syntyi monista rivinväleistä ja päähenkilön kuvauksesta moniäänisestä päähenkilön kuvauksista. Surumielinen ja pakahduttava kertomus oli kuitenkin selkeärajainen kokonaisuus.

Jäätelökauppias ei ole yksi tarina vaan monta näkökulmaa muun muassa siihen, miten ihmiskohtaloita voi väärentää. Roolileikki on lattea määritelmä näille todellisessa historiassa, kuvitelmissa ja mielen eri lokeroissa tapahtuville asioille.

Aluksi kirjassa filmataan elokuvaa, joka sijoittuu Tšekkoslovakian Määriin. On nainen ja ohjaaja ja avioparia esittävät näyttelijät. Pari pakenee painavan matkalaukun kanssa Olomoucin kylään.

Ankea arki, pelko ja halu vuorottelevat. Koskaan ei selviä, mitä parille lopulta tapahtuu tai kuka oli tekstissä mainittu juutalainen jäätelökauppias.   

Romaanin toisessa osassa leikataan 1960-luvun Prahaan, josta Jan-niminen nuori mies pakenee Ruotsiin. Vapaudessa ja hyvinvoinnissa häntä odottaa dominoiva ja hyväksikäyttävä Kerstin, jolle kommunismista paennut rakastaja on komea näyttelyesine.

Ja lopulta tarina palaa vielä 1980-luvun Tšekkoslovakiaan, jonne tšekki-isän ja ruotsalaisen äidin tytär Gunilla matkustaa interraililla. Vanhemmilta hävinnyt tyttö asettuu Olomouciin alivuokralaishuoneeseen, jossa on aiemmin asunut Milena-niminen nuori nainen. Hän alkaa eläytyä Milenan osaan surullisin seurauksin.

Lukija haluaa rakentaa Jäätelökauppiaasta sukupolvitarinan, vaikka varmuutta romaanin osien ihmisten yhteyksistä ei ole. Politiikka ja kirjalliset viitteet ankkuroivat tarinan tuntemaamme historiaan, kun ihmisten identiteetit karkaavat.

Jäätelökauppias vaatii lukijalta paljon, mielestäni liikaa. Emme lopulta saa tietää, keitä nämä ihmiset ovat, mutta vaikea heitä on unohtaa. Vastalahjaksi saamme huikean hienoja kohtauksia, joissa ihmiselämä on paljaimmillaan. 

Ina Ruokolainen

Katri Lipson

Jäätelökauppias

Tammi 2012, 293 s.

Arvostelu on julkaistu Savon Sanomissa.

 

Tylsä veijariromaani Espanjan kohtalon keväästä

Eduardo Mendozan teokseen Kissatappelu. Madrid 1936 tarttuu suurin odotuksin. Teos sai ilmestymisajankohtanaan 2010 Planeta-palkinnon, joka myönnetään espanjankieliselle kirjallisuudelle. Paksu lukuromaani sijoittuu Madridin kevättalveen 1936, aivan Espanjan sisällissodan kynnykselle.

Lieveteksti lupaa seikkailua, juonittelua ja salaisuuksia, ja niitä lukija myös saa. Seikkailijan roolissa on englantilainen taidehistorioitsija Anthony Whitelands, joka saapuu Madridiin arvioimaan Igualadan herttuan taidekokoelmaa.

Whitelands osaa espanjaa lähes täydellisesti ja tuntee Madridin ja etenkin Pradon taidemuseon hyvin. Hän on erikoistunut Espanjan hovielämää kuvanneen Velásquezin maalauksiin.

Romaanin kannalta on kiinnostavaa tuoda siihen ulkopuolinen, joka tahtomattaan joutuu konfliktiin ympäristönsä kanssa. Anthonyn hahmolla on kuitenkin uskottavuusongelma: hän on yhtä aikaa Espanjan kulttuurin tuntija ja hölmö muukalainen.

Teoksia arvioidessaan Anthony törmää asioihin, jotka ovat hänelle uppo-outoja. Sisällissodan uhka on ilmassa, politiikasta puhutaan vain luotetussa seurassa. Herttuan luona kokoontuvat niin falangistit kuin sotilaatkin, kuten muuan Francisco Franco.

Anthony huomaa, että taideteokset ovat vain sivujuonne jossain isommassa kuviossa. Hän uskottelee pysyvänsä Espanjan politiikan ulkopuolella, mutta ihastus herttuan tyttäreen, tieteellinen kunnianhimo ja uteliaisuus voittavat.

Hän jättää passinsa ja rahansa muukalaiselle mennessään bordelliin ja tunkee Madridin yössä kiellettyihin poliittisiin kokouksiin ja puutarhoihin. Englantilaisen perässä ovat pian Espanjan poliisi, brittidiplomaatit ja Neuvostoliiton lähettämä tappaja.

Vauhti on melkoinen. Jossain pimeällä kujalla lukija tajuaa, ettei kirjailijan ole edes tarkoitus syventää ihmiskuvia tai tapahtumien taustoja.

Eduardo Mendoza on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja hulluttelevia salapoliisiromaaneja. Kissatappelu on kummallinen hybridi, josta ei synny edes terävää veijariromaania. Aihe on kutkuttava, tulos hampaaton.

Ina Ruokolainen

Eduardo Mendoza

Kissatappelu. Madrid 1936

Suom. Matti Brotherus

Tammi 2012, 470 s.

  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa.

Sota-ajan rakkaus melkein tuhoaa

Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010) tutustutti lukijan Annaan, joka rakastuu ja perustaa perheen 1930-luvulla juuri ennen sotavuosia. Kun Voitto-puoliso joutuu rintamalle, Anna jää liian nuorena ilman läheisyyttä ja ajautuu kiellettyyn suhteeseen.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa, jossa toiseen pääosaan nousee Annan pikkusisko Oili. Sairaanhoitaja-Oili työskentelee Kemissä saksalaisten silmäsairaalassa, jossa hänellä on romanssi komean upseerin, Horstin, kanssa.

Romantiikka ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa molemmissa teoksissa, mutta kakkososa perustelee ne paremmin. Ensimmäisen kohdalla mietin vielä, haluaako Havaste kirjoittaa todellista ajankuvaa vai romanttista sotaviihdettä.

Jo Yhden toivon tien aloitus on vahva. Upeista hiuksistaan kynitty ja pahoinpidelty Oili taistelee hengestään jäisessä vedessä. Sotahistoriaa edes vähän tunteva lukija osaa aavistaa, että kohtaus kuvaa Lapin sodan paniikkia, jossa saksalaissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi.

Prologista hypätään vielä aikaan, jolloin Oili elää Kemissä Berliinin aikaa, saksalaismieliset voiton silmälasit päässään. Työvuoroissaan hän hoitaa vakavasti haavoittuneita ja usein sokeutuneita nuoria miehiä, mutta ei ymmärrä tai halua uskoa näiden kauhukokemuksia rintamalta.

Huono kielitaito ei haittaa juhlissa, joissa upseerit tanssittavat ja opettavat valkoessuisia kaunottaria ampumaan. Annalle Oili kirjoittaa kirjeitä avioliittohaaveistaan, muille sukulaisille innostuneita kuvauksia sairaalatyöstä.

Oman työlään arkensa keskellä Anna huolestuu pikkusiskon sinisilmäisyydestä mutta myös ymmärtää haaveilua. Hän rakentaa nyt arkisempaa Suomea opiskelun, lastensa ja ostamansa lehmän avulla.

Sisarusten rinnakkaisten vaiheiden avulla Havaste saa tekstiin jännitteitä, joita edelliseen teokseen kaipasin enemmän. Itsenäinen Anna joutuu äidinroolissaan hyväksymään miehensä petoksen ja ottamaan tämän takaisin sodan loputtua.

Erityisen hurja on kuvaus Oilin epätoivoisesta vaelluksesta Kemistä Tornioon ja Rovaniemelle saksalaisen Horstinsa perässä. Omien ja vieraiden raiskaama Lappi ei kohtele hyvin sinne eksynyttä yksinäistä naista.

Havasteen kirjoittama sotafiktio edustaa sitä uutta kirjallisuutta, jossa rintaman ja kotijoukkojen päähenkilöissä on sankareiden ja konnien sijasta pääosin tavallisia ihmisiä. Naiset ja lapset raatavat maassa, jossa huhut kulkevat usein nopeammin kuin paikkansapitävät uutiset.

Havaste on selvästi tehnyt taustatöitä ja kertoo sisarusten kautta paljon muustakin yhteiskunnasta: töistä maalla, pahanhajuisista busseista, niukoista ostoksista ja jopa yliopisto-opinnoista ja bordelleista.

Niskavuorelaiseksi voimanaiseksi kasvavalla Annalla on varmasti monta esikuvaa, mutten ihan aina pääse hänen nahkoihinsa. Jostain syystä on helpompi eläytyä Oilin vaellukseen, jota pohjoissuomalaistaustainen Havaste kuvaa koskettavasti etenkin lappilaisessa ympäristössä.

Teoksen lopussa Oilin toipuminen jää sopivasti kesken, mikä enteilee jo uutta kirjaa jälleenrakennuksen ajasta. 

Ina Ruokolainen

Paula Havaste

Yhden toivon tie

Gummerus 2012, 446 s.

Arvostelu on julkaistu Keskisuomalaisessa. 

Vielä kahdeksan iltaa aikaa lukea

Ulysses-urakkani on kestänyt nyt jo yli kuukauden ja olen noin sivulla 400. Nautin tekstistä edelleen, mutta kesäohjelmani taitaa olla liian täysi. Pääsen kirjan ääreen yleensä vasta illalla sängyssä, jolloin olen liian väsynyt lukemaan kokonaista lukua. Pätkissä intensiteetti katoaa.

Jatkan kuitenkin niin pitkään, kuin laina-aikaa riittää. Sain Ulysseksen uuden käännöksen lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta ruhtinaallisella kuuden viikon laina-ajalla. Kirja on palautettava 10.8., sillä jonossa on jo muitakin.

Kirjan kääntäjä Leevi Lehto sanoi jossain haastattelussa, että teosta voi myös vain selailla ja maistella sieltä täältä. Olen huomannut tekeväni juuri niin, vaikka periaatteessa luenkin tekstiä alusta loppuun. Jos olen nukahtanut edellisenä iltana kesken sanan, seuraavana päivänä aloituskohta voi tuntua ihan tuntemattomalta. En kuitenkaan palaa takaisin. Uusia kielellisiä ja kulttuurisia seikkailuja riittää myös edessä päin. Pidän myös edelleen alaviitteistä, vaikka luenkin niistä yhä harvemman.

Lähikirjastot ovat tasa-arvon perusta

Lähetin äsken hakemuksen jäsenyydestä Lähikirjastojen puolesta -yhdistykseen. Yhdistyshän perustettiin kesän alussa täällä kotikaupungissani Lahdessa, joka on ehdottanut lähikirjastojen muuttamista palvelupisteiksi eli käytännössä toimivien pisteiden lopettamista. Lopetusuhka on päällä monella muullakin paikkakunnalla Suomessa, mikä lopulta on saanut ison joukon kirjallisuuden ystäviä ja ammattilaisia puolustamaan suomalaisen sivistyksen yhtä perustaa, kirjastolaitosta.

Ryhdyin miettimään, miten itse olen käyttänyt ja käytän kirjastoa. Aivan lapsena asuin Lahden keskustassa kuten nykyäänkin, joten kirjasto oli lähellä. Mieleen lapsuudesta on jäänyt Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa sijainnut vanha puutalo, jossa minulla oli pääsy vain lastenkirjaston puolelle. Se oli sekä juhlavan tuntuinen että hyvin kotoisa paikka, josta muistan lähinnä hajun, portaat ja tiettyjä välähdyksiä kuvakirjojen kansista. Kotonammekin oli kirjoja, mutta kirjastossa niitä oli tietysti paljon enemmän. Vanhemmatkin varmasti kannustivat menemään kirjastoon, mutta muistan silti nimen omaan itsenäiset matkat jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Oleellista oli se, että asuin muutaman korttelin päässä tuosta silloisesta pääkirjastosta, ja se oli myös osa koulumatkaani.

Kun olimme muuttaneet Hollolaan 1970, kirjasto oli joko Lahdessa tai koulupaikkakunnalla eli Salpakankaalla. Molemmissa kävin, kun bussilla pääsin. Mieleen ovat jääneet etenkin Lahden silloisessa pääkirjastossa järjestetyt erilaiset tapahtumat, joihin menin myös äitini kanssa. Lahdesta hain myös oppikouluaikana lähdekirjat, kun piti ryhtyä kirjoittamaan esitelmiä. Tärkeimmäksi muodostui silti joskus 1970-luvulla aloittanut kirjastoauto, joka tuli muutaman sadan metrin päähän kotoamme kerran viikossa. Sieltä opin lainaamaan hyvin nopeasti aikuisten laatukirjallisuutta eli esimerkiksi Keltaisen kirjaston kirjoja. Kirjastoauton pysähdys ei ole kovin pitkä, mutta silti autossakin vietettiin aikaa ja tavattiin kavereita.

Aikuisena olen käyttänyt monenlaisia kirjastoja opiskelijana, ammattitietoa etsivänä kirjoittajana, kirjallisuuden harrastajana ja äitinä. Olen itsestään selvästi vienyt omat lapseni kirjastoon jo rattaissa istuvina kuuntelemaan satutunteja ja etsimään uudenlaista luettavaa. Lasten ensimmäiset vuodet kävimme erillisessä lastenkirjastossa, joka oli meille todellinen lähikirjasto, viereisessä talossa. Meilläkin oli kotona paljon kirjoja, mutta halusin näyttää tyttärille, mistä luettavaa ja lukukokemuksia löytää vielä enemmän.

Keskustassa asuvana netinkäyttäjänä olen niitä kansalaisia, joka pärjäisi varsin hyvin ilman lähikirjastoja. Tilaan usein teoksen netin kautta tai vähintään tsekkaan sen saatavuuden. Pääsen autolla ja pyörällä hakemaan sen vähän pidemmänkin matkan päästä. Mutta kyllä minäkin käytän kirjastoa myös tilana ja inspiraationa: istun lukusalissa lukemassa ammatillisesti tärkeitä tai muuten vain kiinnostavia lehtiä, harhailen hyllyjen välissä tekemässä löytöjä, käyn tietopalvelussa kysymässä neuvoa. Viimeksi viime viikolla huomasin palautettujen hyllyssä teoksen, jonka olin ajatellut lukevani jo vuosia sitten. Nyt sain Arne Nevanlinnan Marien mukaani ja ahmaisin sen saman tien.

Lähikirjastoissa käyvät ihmiset yhtä lailla monenlaisista syistä. Ne eivät ehkä täytä kaikkein vaativimman opiskelijan tarpeita, mutta lähes kaikki muut kyllä. Vaikka kirja- tai lehtivalikoima ei ole laaja, ammattitaitoinen henkilökunta osaa etsiä tarvitsijalle materiaalia ja tilata sitä muualta. Lähikirjastoissa on nykyään välttämättömät tietokoneet, on aina jokin nurkka lukemiselle ja tutkimiselle, usein myös lasten ja nuorison tai lukupiirien kokoontumisille. Sinne poikkeavat äidit, isät ja perhepäivähoitajat pikkulasten kanssa, pienet koululaiset pyörillä tai kävellen, kepin tai rollaattorin kanssa kävelevät ja ihan terveetkin, mutta autottomat ihmiset. Jopa teineistä osa viettää aikaa mieluummin kirjastossa kuin kauppakeskuksen aulassa.

Suomalaisessa kirjastolaitoksessa onkim parasta se, että sitä käyttävät melkein kaikki. Harva pitää itseään liian rikkaana käyttämään kunnallista kirjastoa, ja etenkin varattomille kirjasto on harvoja ilmaisia kulttuurielämyksiä. Jos ainoa kirjasto viedään kauas, se karsii automaattisesti pois heikoimmassa asemassa olevat käyttäjät: pienet lapset, huonosti liikkuvat vanhukset ja ne, joilla ei ole varaa maksaa kulkemisesta. Kannattaa miettiä, mitä muuta yhteiskunta samalla leikkaa, jos se siirtää läheltä kaukaksi nämä sivistyspalvelut.

Ulysses-odysseia

Tartuin sitten minäkin James Joycen Odysseuksen uuteen käännökseen, jonka Leevi Lehto on kääntänyt alkuperäisellä nimellä Ulysses. Olen lukenut myös Pentti Saarikosken 1964 julkaistun käännöksen ja nauttinut siitä suunnattomasti. Lukukokemus on noin vuodelta 1985, joten kovin paljon muuta kuin tunnelman en siitä muista. Se jäi mieleen, että kirjan piti antaa viedä, oli siis oltava aikaa lukea.

Olen tämän Ulysseksen kanssa nyt sivulla 137. En ole pystynyt lukemaan kirjaa tuntikausia kerrallaan, en siis antautumaan täysillä sen maailmaan. Olen pitänyt välillä päivien taukoja. Olen nukahtanut (suuri ja erittäin painava) kirja sylissäni sänkyyn. Ja silti teos vie mukanaan!

Leevi Lehdon käännösratkaisuista on ehditty kirjoittaa ja puhua jo paljon. Alaviitteitä on tosiaan paljon joka sivulla. Minua ne viehättävät, sillä aika moni asia tekstissä jäisi muuten epäselväksi. Aluksi luin niistä lähes jokaisen, tekstin edetessä yhä harvemman. Joku ymmärtämisen kannalta oleellinenkin alaviite on saattanut jäädä väliin, mutta en välitä. Kirjahan on aina myös lukijan tulkinta. On silti hienoa, että on mahdollisuus tarkistaa jokin ranskan- tai latinankielinen ilmaisu, katoliseen uskoon liittyvä symboli tai asema Dublinin kartalla juuri kyseisellä hetkellä.

Naista merkitsevä hen-pronomini häiritsee aluksi paljonkin, etenkin taivutettuna henet tai henelle. Jossain vaiheessa hyväksyin ja totuin. Se on kai tarkoituskin, että edelleen huomaan eron hänen ja henen välillä. Lehtohan perusteli ratkaisuaan sillä, että muuten osa Joycen kirjoittamasta kerta kaikkiaan jää ymmärtämättä.

Uskon, että selviän Ulysses-odysseiastani. Sain kirjan lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta heti tuoreeltaan ja pelkäsin tietysti, että laina-aikaa suotaisiin uutuuskirjalle vain kaksi viikkoa. Onneksi sainkin kaksi viikkoa lisäaikaa, yhteensä siis kuusi, sillä kesälaina-ajat ovat nyt päällä. 

Näillä reunaehdoilla uskaltaa lukea välillä muutakin. Jo kokonsa puolesta Ulysses ei sovi matkalukemiseksi, joten otin perjantain ja lauantain kestäneelle Helsingin reissulleni mukaan Carol Shieldsin äskettäin julkaistun teoksen Ruohonvihreää. Olipa taas nautinnollista lukea luottokirjailijalta tarkkanäköinen perhekuvaus! Shieldsin kohdalla voi olla vain iloinen, että muutama vuosi sitten kuolleelta kirjailijalta on nyt ryhdytty kääntämään hänen ensimmäisiä teoksiaan. Ruohonvihreää on itsenäinen jatkoteos hänen ensimmäiselle romaanilleen Pikkuseikkoja.