Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010) tutustutti
lukijan Annaan, joka rakastuu ja perustaa perheen 1930-luvulla juuri ennen
sotavuosia. Kun Voitto-puoliso joutuu rintamalle, Anna jää liian nuorena ilman
läheisyyttä ja ajautuu kiellettyyn suhteeseen.
Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa, jossa
toiseen pääosaan nousee Annan pikkusisko Oili. Sairaanhoitaja-Oili työskentelee
Kemissä saksalaisten silmäsairaalassa, jossa hänellä on romanssi komean
upseerin, Horstin, kanssa.
Romantiikka ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa
molemmissa teoksissa, mutta kakkososa perustelee ne paremmin. Ensimmäisen
kohdalla mietin vielä, haluaako Havaste kirjoittaa todellista ajankuvaa vai
romanttista sotaviihdettä.
Jo Yhden toivon tien aloitus on vahva. Upeista hiuksistaan
kynitty ja pahoinpidelty Oili taistelee hengestään jäisessä vedessä.
Sotahistoriaa edes vähän tunteva lukija osaa aavistaa, että kohtaus kuvaa Lapin
sodan paniikkia, jossa saksalaissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ovat
muuttuneet hylkiöiksi.
Prologista hypätään vielä aikaan, jolloin Oili elää Kemissä Berliinin
aikaa, saksalaismieliset voiton silmälasit päässään. Työvuoroissaan hän hoitaa
vakavasti haavoittuneita ja usein sokeutuneita nuoria miehiä, mutta ei ymmärrä
tai halua uskoa näiden kauhukokemuksia rintamalta.
Huono kielitaito ei haittaa juhlissa, joissa upseerit
tanssittavat ja opettavat valkoessuisia kaunottaria ampumaan. Annalle Oili
kirjoittaa kirjeitä avioliittohaaveistaan, muille sukulaisille innostuneita kuvauksia
sairaalatyöstä.
Oman työlään arkensa keskellä Anna huolestuu pikkusiskon
sinisilmäisyydestä mutta myös ymmärtää haaveilua. Hän rakentaa nyt arkisempaa Suomea
opiskelun, lastensa ja ostamansa lehmän avulla.
Sisarusten rinnakkaisten vaiheiden avulla Havaste saa
tekstiin jännitteitä, joita edelliseen teokseen kaipasin enemmän. Itsenäinen
Anna joutuu äidinroolissaan hyväksymään miehensä petoksen ja ottamaan tämän
takaisin sodan loputtua.
Erityisen hurja on kuvaus Oilin epätoivoisesta vaelluksesta
Kemistä Tornioon ja Rovaniemelle saksalaisen Horstinsa perässä. Omien ja
vieraiden raiskaama Lappi ei kohtele hyvin sinne eksynyttä yksinäistä naista.
Havasteen kirjoittama sotafiktio edustaa sitä uutta
kirjallisuutta, jossa rintaman ja kotijoukkojen päähenkilöissä on sankareiden
ja konnien sijasta pääosin tavallisia ihmisiä. Naiset ja lapset raatavat maassa,
jossa huhut kulkevat usein nopeammin kuin paikkansapitävät uutiset.
Havaste on selvästi tehnyt taustatöitä ja kertoo sisarusten
kautta paljon muustakin yhteiskunnasta: töistä maalla, pahanhajuisista
busseista, niukoista ostoksista ja jopa yliopisto-opinnoista ja bordelleista.
Niskavuorelaiseksi voimanaiseksi kasvavalla Annalla on
varmasti monta esikuvaa, mutten ihan aina pääse hänen nahkoihinsa. Jostain
syystä on helpompi eläytyä Oilin vaellukseen, jota pohjoissuomalaistaustainen
Havaste kuvaa koskettavasti etenkin lappilaisessa ympäristössä.
Teoksen lopussa Oilin toipuminen jää sopivasti kesken, mikä
enteilee jo uutta kirjaa jälleenrakennuksen ajasta.
Ina Ruokolainen
Paula Havaste
Yhden toivon tie
Gummerus 2012, 446 s.
Arvostelu on julkaistu Keskisuomalaisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti