Ars Fennica -voittajien haastattelu

Kuvataiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen voittivat viime viikolla arvostetun Ars Fennica -palkinnon. Minulla oli ilo haastatella heitä vuodenvaihteessa, jolloin he olivat palkintoehdokkaina.

Vaikutuin etenkin pariskunnan ajatuksista, joilla he perustelevat kulttuurin merkitystä ihan kenen tahansa elämässä. Tellervo koki bändielämää ja yhteisiä projekteja nuorena Helsingissä, Oliver puolestaan teki kulttuurilehteä samaan aikaan sosialistisessa DDR:ssä. Myöhemmin heidät on opittu tuntemaan mm. suosittujen Valituskuorojen tekijöinä.

Artikkeli ilmestyi Lapsen Maailma -lehdessä 3/2014 vajaa kuukausi sitten. Nyt haastattelun pääsee lukemaan myös täältä.

Karhunpesän vaietut kohtalot ja vaikea sovinto

Veikkaan, että moni muukin yllättyy Venla Hiidensalon tuoreen romaanin ääressä. Karhunpesä on jotain aivan muuta kuin pari vuotta sitten ilmestynyt Mediahuora, jossa kirjailija nosti esille muutoksessa olevan median nurjimpia puolia.

Kiihkeästi nykyhetkessä eläneen esikoiskirjan jälkeen lukija saa eteensä 480-sivuisen sukutarinan, jossa on tilaa käsitellä suuria teemoja sadan vuoden ajalta. Ja kyllä, kirjailija selviää tästä pääosin hienosti.

Kuolema on Karhunpesässä läsnä heti ensi sivuilta lähtien. Maailman kriisikohteissa kiertävä nuori valokuvaaja Matalena tulee Suomeen äitinsä kutsusta. Isänäidin, Alman, loppu on lähellä.

Sairaalassa Alma pyytää etsimään 1918 sisällissodan jälkeen kadonneen isänsä. Kukaan ei tiedä, mitä punaisten joukossa Venäjälle paenneelle Voitolle on tapahtunut.

Alman mökistä Matalena löytää sanomalehtiartikkelin ja siitä tiedon alan tutkijasta, jolle lähettää sähköpostia. Ilmari vastaa nopeasti ja kysyy Matalenalta, miksi tämä etsii tietoja, joista kiinnostuvat useimmin vanhat miehet.

Kirjan toinen tärkeä teema on vaikeneminen. Myöskään isotäti Olgan kohtaloa eivät aikaisemmat sukupolvet ole uskaltaneet selvittää tai edes puhua siitä.

Olgan vaiheet syrjäisellä saarella antavat nimen koko kirjalle. Metsässä viihtyvä nuori nainen on naitettu väkisin vanhalle kalastajalle. Hylätystä karhunpesästä hän löytää turvapaikan itselleen ja kielletylle rakkaudelleen, mutta sisällissodan melskeissä sekään ei pelasta.

Kolmas teema on sovinto menneisyyden kanssa. Matalena ei pysty jatkamaan eteenpäin omassa elämässään ennen kuin edes osa salaisuuksista selviää. Hän on paennut ulkomaille väkivaltaista miestään ja yhtä paljon omaa juurettomuuttaan.

Matka kohti sovitusta vaatii naista käymään läpi suhteensa elävään äitiinsä, autokolarissa kuolleeseen isäänsä ja näiden kummankin vanhempiin ja isovanhempiin.

Henkilöitä on paljon ja heistä tärkeimmille on omistettu kokonainen teoksen osa.  Useista olisi saanut oman kirjansa, mutta kirjailija ei ole siihen tyytynyt.

Vasta sukupolvien ketju voi näyttää, miten vahvasti sota ja viha vaikuttavat ihmisten elämään vielä sadankin vuoden kuluttua.

Olgan sisko Senja valitsee sisällissodan melskeissä voittajien puolen, rikastuu aineellisesti, mutta ei kestä henkistä painetta. Hänen miniänsä Aleksandra, Matalenan toinen isoäiti, joutuu lapsena lähtemään Pietarista Suomeen.

Matalenan isä on tutkiva journalisti, joka muuttuu ihannekuvaksi myös leskelleen, vaikka avioliitto oli onnettomuuden alla jo vaikeuksissa.

Parhaiten Hiidensalo onnistuu kuvatessaan edellisiä polvia nuorina, kun heillä on vielä voimia, idealismia ja rakkautta. Myös Matalena kuuluu näihin nuoriin ja rohkeisiin, mutta silti kohtaamiset nykypäivässä ovat teoksen heikointa antia.

Tapahtumapaikoilla ja niiden hengellä on suuri merkitys. Lukijan mieleen jäävät vahvasti kuvat metsäsaarelta keskeltä Suomea ja venäläiseltä leiriltä, jossa inhimillisyys katoaa nälän lisääntyessä.

Uudet kirjailijasukupolvet ovat viime vuosina löytäneet tuoreita näkökulmia Suomen rankkoihin sotiin viime vuosisadalla. Hiidensalon teoksen lähtökohta oli oman suvun tarina. Hienosti siitä kasvoi romaani, jolla on merkitystä monen muunkinlaisen suvun jäsenille.

Ina Ruokolainen

Venla Hiidensalo

Karhunpesä

Otava 2014, 480 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 12.3.2014

Perhesurman ruumiinavaus

Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä. Tiina Raevaaran Laukaisu-romaanin päähenkilö kulkee koko päivän kohti masentuneen miehensä aseen piippua. Kyse on päivästä, jonka aikana Pauliina vihdoin herää tekemään jotain perheensä mahdottomalle tilanteelle.

Tarinan kertoo vanha luokkakaveri, joka sattumalta osuu paikalle, kun päähenkilön autosta on puhjennut rengas. Äiti on viemässä perheen kaksostyttäriä esikouluun, ehkä elämän viimeiseen normaalin arjen satamaan.

Kertojasta ei aluksi paljasteta edes sukupuolta, mikä korostaa hänen asemaansa kirjailijan moraalisena äänitorvena. Hän varoittaa lukijaa jo ensimmäisillä sivuilla. ”Pitäisi kuitenkin kysyä, voiko tällaisesta asiasta todella kirjoittaa. Luulen, että monen mielestä ei voi. ”

Kyse on oikeista perhesurmista, joista meistä jokainen on lukenut viime vuosina lehdistä. Niitä kertoja vyöryttää päivän tapahtumien väleihin. Yksityiskohtineen, joihin kuuluvat asuinpaikat, vanhempien ja lasten iät ja surmatavat. Välillä nimetkin.

Kertojan ja Pauliinan kohtaaminen aamulla kestää päiväkotikyydin ja kahvittelun ajan. Välissä on 15 vuotta ja jännittynyt tunnelma. Keskustelu kääntyy muun muassa ajankohtaiseen Anneli Auerin oikeudenkäyntiin ja John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jota Pauliina lukee voidakseen hakea ylipistoon lukemaan kirjallisuutta. Klassikkokin päättyy surmaan.

Kertoja ehtii vielä kannustaa Pauliinan näkemään eron mahdollisuutena ja hakemaan apua. Kun entiset luokkatoverit eroavat, tapahtumat alkavat vyöryä.

120-sivuinen romaani pitää otteessaan, vaikkei lukija hetkeäkään usko onnelliseen loppuun. Rakenteensa puolesta teos kestää kertojan yritykset tehdä ruumiinavausta viime vuosien perhesurmille. Kysymyksiä riittää: mitä tapahtui ennen, mikä lopulta laukaisi surmat? Ketkä ajautuvat surmaajiksi?

Loppupuolella kuitenkin kertoja unohtuu ja Pauliina jää yksin. Ehkä se on kirjailijalta tietoinen, symbolinen valinta, mutta minua ratkaisu häiritsee.

Vielä enemmän häiritsee se, mistä kertojakin on varoittanut. Mikseivät fiktiolle riitä oikeat tunteet ja teot, joita ei voi yhdistää mihinkään tiettyyn tapaukseen? Minulle olisivat riittäneet kuvaukset Pauliinan kodin sotkusta ja masentuneen miehen hien hajusta.

Raevaara on palkittu kirjailija, jolta on aiemmin julkaistu romaaneja, novelleja ja tietokirjoja. Lisäksi hän kirjoittaa tiedeartikkeleita ja kolumneja lehtiin.

Kirjailija on kertonut, että vaikea aihe ja tarina suorastaan vyöryivät hänen päälleen. Ehkä aihe oli sittenkin liian vaikea, jotta siitä olisi tullut romaani. Tuli kuitenkin enemmän kuin tuluskukkaro.
Lukemisen jälkeen on hieman helpompi ymmärtää yhtä rikoksista hirvittävintä, omien lasten ja puolison murhaa.

Ina Ruokolainen 

Tiina Raevaara:Laukaisu. Paasilinna 2014, 120 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa. 

 

Uusi työasema

Vähän aikaa sitten uutisoitiin laajasti siitä, kuinka istuminen tappaa mm. tällaisia kirjoitustyöläisiä. Pari kollegaa kertoi Facebookissa siirtyneensä moottoroidun työpöydän käyttöön voidakseen välillä seisoa työpöydän ääressä.

Terveyden eteen voi tehdä monia asioita, mutta uusien työhuonekalujen ostaminen ei kuitenkaan innosta elämäntilanteessa, jossa muutenkin on koko ajan mietittävä, mihin kaiken hankkimansa tavaran kierrättää.

Jo muutama vuosi sitten ajattelin, että voisin yrittää tehdä välillä töitä Billnäsin pyörivän kirjahyllyn päälle nostetulla kannettavalla koneella. Taisin hetken yrittääkin, ei oikein sytyttänyt.

Nyt testaan asiaa uusiksi. Kannettavan näppis ei ole maailman paras, mutta paranee vähän siitä, että onneksi fiksussa perinteisessä konttorikalusteessa on alaspäin kääntyvä lisälevy.

Puoliso suostui ottamaan minusta valokuvan työpisteen ääressä. Onkohan asento ergonomisesti sinne päinkään? Ainakin jalkaa olen jo vaihtanut muutaman kerran. Lähipäivinä kroppa kertonee lisää.

Viimeisessä kuvassa erittäin ergonomisesti lepäävä työkaverini, mäyräkoira Doris.

Vieraana omassa elämässä

Zinaida Lindén kuvaa tuotannossaan ihmisiä, jotka on revitty juuriltaan. Oman elämän tutkimusaineistoa ainakin riittää, sillä kirjailija on syntynyt jo hävinneen Neuvostoliiton Leningradissa ja elää suomenruotsalaista elämää aviomiestä ja kirjoituskieltä myöten.

Hän on asunut myös Japanissa, mikä näkyi vahvasti mm. Runeberg-palkitussa Ennen maanjäristystä -romaanissa (2005).

Venäläisyys ja suomenruotsalaisuus ovat molemmat kansallisia ja kielellisiä identiteettejä, joita yhä useamman ”suomalaisen” tai ”kantaväestöön” kuuluvan on vaikea sulattaa. Ei siis ihme, ettei vierauden kuvaus jätä emigranttikirjailijaa rauhaan. Siinä on myös yksi hyvä syy lukea tämä teos.

Monta maata sitten -romaanin päähenkilö, Galina, on elänyt liikkuvaa elämää diplomaattimiehensä, Igorin, työn vuoksi, mutta on nyt juuttunut tämän kanssa konsulaattiin Turkuun. ”Asun kaikkialla enkä missään. En muista nykyistä postiosoitettani. En koskaan muista, missä kohtaa katkaisija on. Olen muuttanut vähintään kolmekymmentä kertaa.”

Lindénmäisesti Galina alkaa keriä tarinaansa auki minämuodossa. Aluksi lukijalle riittää tieto siitä, että Galina on diplomaatin puoliso ja siksi ulkopuolinen. Se on ehkä myös kertojan lähtökohta, josta hän alkaa esittää lisää miksi-kysymyksiä.

Galina palaa lapsuuteensa työlleen omistautuneiden patologi-isän ja kustannustoimittajaäidin ainoana lapsena. Tytär kyllä ihailee isäänsä mutta ei saa vastakaikua juuri koskaan, erityisesti kun valitsee opiskelualaksi taidehistorian lääketieteen sijasta. 

Armottoman tarkasti Lindén kuvaa vanhempia, joilla ei neuvostokilpailuyhteiskunnassa ole aikaa muille kuin toisilleen, työlleen ja koneistolle, jota pitää halveksiessakin palvella. Isoäitikään ei ole mikään satujen lämmin babushka.

Seuraava tärkeä ihminen on avioerolapsi Roman, jolla on juutalais-aristokraattiset juuret. Balettitanssija-Romanista tulee Galinan ensimmäinen rakkaus. Hän myös palaa aikuisen vaimon ja äidin elämään siinä vaiheessa, kun tämä alkaa pohtia syvemmin irrallisuutensa syitä.  

Galinan puoliso, Igor, jää teoksessa pitkään taustalle. Hän kyllä ”pelastaa” nuoren naisen tämän vanhempien kuoleman jälkeen, minkä kirjailija kuvaa erityislaatuisella tavalla kauniisti. 

Kirjailija pitää muissakin teoksissaan puolisoa ja lapsia usein perusturvana, joiden erityislaatua ei erikseen pohdita. Teoksen loppupuolella selviää, miksi arjen rakkaus voi olla hyvä valinta.

Kun Galina on käynyt läpi elämänsä tärkeät ihmiset ja tapahtumat, on aika palata takaisin vanhempien kohtaloon. Nykypäivän Pietarista hän löytää vastauksia kysymyksiin, joita ei ole koskaan ymmärtänyt edes esittää.

Kirjailijan kirkkaita havaintoja ja arkisia elämyksiä on ilo lukea, kiitos myös suomentaja Jaana Nikulan. Silti Lindénin tyyli juoksuttaa minämuotoista kerrontaa sivu sivulta ja luku luvulta saa lukijan välillä huokaamaan raskaasti. 

Jos tekstin imuun pääsee, ratkaisu avaa päähenkilön tapaa selvitellä elämänsä sotkussa olevia keriä omassa tahdissaan. Aivan teoksen lopussa on luvassa vielä palkitseva käänne.

Ina Ruokolainen

Zinaida Lindén

Monta maata sitten

Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2013, 280 s.  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalainen-lehdessä 30.10.

Petojen aika

Traagisesta syyskuun yhdennestätoista on tullut monille New Yorkin ja Washingtonin 2001 terrori-iskujen symboli. Mutta jo 28 vuotta aiemmin, 11.9.1973, päivästä muodostui pedon luku Chilen vallankaappauksen ja kenraali Augusto Pinochetin vallan uhreille.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika on järisyttävä kuvaus ajasta, jolloin Suomeenkin kantautuivat  laajasti ulkomaanuutiset sotilasjuntan tavasta hoitaa "epävakautta" yhteiskunnassa. Syrjäytetyn presidentti Salvador Allienden kohtalo - väitetty itsemurha - pysäytti. Tulevina vuosina Suomeen tulivat ensimmäiset kiintiöpakolaiset juuri Chilestä.

Olin 1973 syksyllä juuri täyttänyt 14 ja seurasin tiedostavan elämäni ensimmäistä suurta ulkomaanuutista tiiviisti. Minuun iski vielä pahemmin hieman myöhemmin tullut tieto suosikkirunoilijani Pablo Nerudan kuolemasta.

1970-luvulla Yleisradiossa oli vasemmistoystävällinen ilmapiiri, jonka ansiosta - joidenkin mielestä syystä - vasemmistohallituksen kaatamista ja juntan toimia seurattiin varsin tiiviisti. Sitä en muista, miten ihmisoikeusrikoksista, vainoista ja suoranaisesta kansanmurhasta, tuolloin puhuttiin. Myöhemminhän niitä on käsitelty mediassa laajasti.

Mutta takaisin Auli Leskisen romaaniin, jonka kirjoittaja on entinen Ylen ulkomaantoimittaja ja Latinalaisen Amerikan tuntija. Petojen aika on erittäin hyvin kirjoitettu, rankka ja surullinen kirja, jota varten kirjailija on ilmeisesti tehnyt paljon taustatyötä. Se ei kuitenkaan ole vain äärimmäisen tarkka reportaasi vaan hieno kuvaus yhden perheen, Rojasien, jäsenten ajatuksista ja kokemuksista. Etenkin perheen tyttären, Christinan, vaiheet niin kidutuskammiossa kuin elämässä ennen ja jälkeen nostavat lukijan ihon kananlihalle.

Petojen aika kertoo petoksesta ja äärimmäisesta pahuudesta mutta myös siitä, miten me tavalliset ihmiset käännämme helposti katseemme muualle, kun jotain pahaa alkaa tapahtua. Toivoa on siellä, missä joku puuttuu, auttaa ja välittää, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Selvyyden vuoksi: Leskisen kirjassa ei ole mitään kliseistä, ainoastaan minun vieläkin selkiytymättömissä ajatuksissani.

Lukekaa kirja, joka on myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Minä palautan sen tänään Lahden kaupungikirjastoon, jotta seuraava lukija saa sen nopeasti.

Onnea Eleanor Catton!

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on voittanut Booker-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana, 28-vuotiaana. Teos on tietenkin tärkeämpi kuin kirjailijan ikä, se on vielä suomentamaton Luminaries. Kultakuumeen ajoista kertova murhamysteeri ilmestyy suomeksi vuoden kuluttua syksyllä, kertoo Siltala-kustantamo Facebook-sivullaan.

Olen lukenut Cattonin Harjoitukset pariin kertaan, ensin Messilän kirjailijakokouksen 2011 innostamana ja viime talvena lukupiiriämme varten. Aiemmassa blogimerkinnässäni kirjasta pieni luonnehdinta.