Kulttuurin tammikuu

Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt olla rakentamassa ja avaamassa taidenäyttelyä (ks. edellinen postaus), käydä kaksi kertaa teatterissa (yksi on vielä tiedossa) ja lukea epälukuisen määrän kirjoja, joista myös olen käynyt keskustelemassa lukupiirissä. Niin, ja tyttären kanssa tuli myös käytyä katsomassa riemukas ja rohkea Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin, näyttely Helsingissä, Amos Anderssonin taidemuseossa. Suosittelen!

Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.

Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.

Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.

Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.

Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!

Hilkka Silvekosken grafiikkaa myynnissä

Tervetuloa Hilkka Silvekosken grafiikan näyttelyyn Vapari6-galleriaan, Vapaudenkatu 6, 15110 Lahti. Näyttely aukeaa 3.1. ja on avoinna 20.1.2012 asti.

Hilkka Silvekoski (1913 -1972) oli lahtelaisten rakastama, hienostunut graafikko, jonka muistoa vaalimaan perustettu säätiö jakaa stipendejä Lahden Taitelijaseuran lahjakkaille jäsenille. 

Hilkka Silvekosken säätiö järjestää vuosien tauon jälkeen näyttelyn, josta voi myös ostaa taiteilijan herkkiä töitä. Tuoton säätiö siirtää stipendirahastoon, jolla tuetaan paikallisia taiteilijoita. Näyttelyssä on katsottavissa myös videoteos Silvekosken elämästä ja taiteesta. 

Näyttelyn työt ovat 1950 – 1970-luvuilta, jolloin taiteilija loi pääosan tuotannostaan. Pääosa Silvekosken hienoista töistä, 216 teosta vuosilta 1950 - 1971, on talletettu Lahden Taidemuseoon. Nyt myytävät työt kuuluvat säätiön omistamaan myyntikokoelmaan, jossa on paljon vedoksia samoista teoksista kuin Taidemuseon kokoelmassa.

Viipurilaissyntyinen ja Lahdessa uransa tehnyt Silvekoski oli taiteilijana lähes itseoppinut, mutta hänen herkkää piirtäjän viivaansa on verrattu jopa Picassoon. Silvekoski kehittyi monien grafiikan tekniikoiden osaajaksi; hänen tuotantonsa sisältää niin puupiirroksia, litografioita kuin metalligrafiikkaakin.

Silvekosken hienostuneelle, vähäeleiselle grafiikalle on ominaista elämänilon ja inhimillisen lämmön säteily. Teosten aiheina ovat usein naisfiguurit, joissa on herkkyyttä ja keveyttä, joskus taas ahdistavaa kiihkeyttä mutta usein myös huumoria. Lapset, usein pienet tytöt ja nuoret neidot, toistuvat useissa teoksissa, samoin metsän, kukkien ja ihmisten välinen yhteys.

Vuodesta 1994 säätiö on jakanut stipendejä Lahden taiteilijaseuran jäsenille. Stipendiaatteja ovat olleet Eeva-Kaisa Takala, Jarmo Kukkonen, Jenni Turtonen ja Heini Matveinen sekä Kauno-projektin ja Miniprintin aktiivit Jarmo Tevajärvi, Lasse Lassheikki, Tiina Salmi ja Jouni Salonen.

Viimeksi 2009 säätiö järjesti Lahden Sibeliustalossa nykytaiteen Hykerrys-kesänäyttelyn, johon osallistuivat stipendiaatteina Terhi Kaakinen, Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä. Tuolloin esillä oli myös pieni näyttely Hilkka Silvekosken teoksista.

Hilkka Silvekosken säätiön perusti hänen veljensä Pentti Silvekoski taiteilijan traagisen kuoleman jälkeen. Pentti Silvekosken kuoleman jälkeen säätiötä on hallinnoinut Lahden Taiteilijaseura, joka valitsee säätiön hallituksen jäsenet kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Hilkka Silvekosken grafiikkaa 3.1.-201.2012 Vapari6-Galleriassa. Ma-ke ja pe 9-15, to 9-16.

Loppuvuoden lukukokemukset

Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.

Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.

Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.

Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.

Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.

Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.

Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12 vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista (12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantain Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan, sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä. Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista. Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä elämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi merkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi  pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa 1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan heidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa, Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja. Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on rakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen Suomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun ystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia: ”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin ”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta herättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla. Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista. Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo – Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Uneton New Yorkissa

Michael Cunninghamista on väitetty, että hän kirjoittaa täydellisiä lauseita. Ajatukseen havahtuu usein lukiessaan kirjailijan uusinta teosta Illan tullen. Kiitos kuuluu tietenkin myös suomentajalle, Laura Jänisniemelle!

Otetaan vaikka tiivistys päähenkilöiden, Rebeccan ja Peterin maailmasta, kun heidät esitellään lukijoille matkalla juhliin: ”Taksikuskilla on tietysti oma tarinansa, eikä takapenkillä istuva hyvin pukeutunut keski-ikäinen pariskunta liity siihen millään tavalla.”

Tai kun kirjailija ensimmäistä kertaa kuvaa Peterin yövalvomista ikkunan ääressä: ”..joinakin öinä neljännessä kerroksessa palaa valo, Peter kuvittelee että siellä on toinen huonouninen, toivoo – ja pelkää – että tuo ihminen tulisi ikkunaan ja näkisi hänet…”

Kirjailija tunnetaan parhaiten Pulitzer-palkitusta ja filmatusta romaanistaan Tunnit, jossa hän kuvasi päivän ajan Virginia Woolfin ja kahden muun naisen kamppailua tukahduttavaa elämäänsä vastaan. 

Muissakin kirjailijan teoksissa henkilöillä riittää sisäisiä epäilyksiä, olivat he sitten kirjoittajia, äitejä, hippejä tai muita elämäntaiteilijoita. Cunninghamilla on myös taito kutoa ihmistensä ympärille monikerroksisia, tosia ja kiinnostavia maailmoja. 

Tällä kertaa tosin pohdin, pitääkö lukijan kestää hiukan liikaa taidetriviaa, joka tuntuisi edellyttävän vuosittaista galleriakierrosta New Yorkissa. Illan tullen -kirjassa 44-vuotias Peter pitää kohtalaisen menestyvää taidegalleriaa, hieman nuorempi Rebecca johtaa huonosti kannattavaa taidelehteä. 

Yhdessä ja erikseen pariskunta tapaa taiteen ympärillä pyöriviä rikkaita ja kuuluisia, menestyksestä haaveilevia tuhertajia ja joitain oikeitakin taiteen rakastajia. Tärkeät nimet ja niiden tunnistaminen ovat heidän maailmaansa.

Harrisien parisuhde on ärtyneen kohteliaalla tasolla, seksi rutinoituneen sujuvaa. Bea-tytär on lähtenyt kotoa, tilalle tupsahtaa Rebeccan paljon nuorempi veli Mizzy.

Ensimmäisestä keskustelusta lähtien lukija tietää, että huumeista (ehkä) toipuva Mizzy tuo vaikeuksia. Alitajuisesti sen tietävät myös Rebecca ja Peter, mutta kummallakin on omat syynsä suostua vaimon pikkuveljen majoittamiseen.

Näkökulma on Peterin, joka nuoren Mizzyn kautta palaa etsimään vaimoaan nuorena, aidsiin kuollutta homoveljeään ja sitä kohtaa, jossa hän kadotti yhteyden omaan tyttäreensä. 

Suhde Mizzyyn etenee tasolle, jossa Peter ei enää tunne pelisääntöjä. Öisten ikkunoiden ääressä hän joutuu miettimään, olisiko valmis hyppäämään ulos elämästään vai tarttuisiko johonkin turvallisempaan muutokseen. Loppujen lopuksi päätös ei edes ole hänen.

Illan tullen saa minut lukijana sekä ihastumaan että raivostumaan. Nämä newyorkilaiset keski-ikäiset ja -luokkaiset hahmot kipuilevat enemmän kuin kärsivät. Eivät he juuri kehity, vaikka ympärillä kuollaan ja joudutaan perikatoon.

Ja kuitenkin Cunningham onnistuu kuvaamaan New Yorkin taidepiirejä niin, että ahmin kolmesataa sivua sen elitistisiä ongelmia. Uskon, että kirjailijan Suomen vierailulla marraskuun puolivälissä on taas pitkät jonot kirjakaupassa.

Ina Ruokolainen

Michael Cunningham

Illan tullen

Suom. Laura Jänisniemi. Gummerus 2011, 301 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 14.11. ja Etelä-Suomen Sanomissa 21.11.2011.