Taidanpa ryhtyä seuraamaan...

entisen pienkirjakauppiaan, lahtelaisen Tuulikki Norrlinin blogia Neljännen kerroksen kirjoituksia. Ensimmäisen kirjoituksen perusteella blogissa ei jymähdetä kirjallisuuteen. Musiikkimies Heikki Valpolan elämyksellinen haastattelu on tehty Lorrainen pyöräretken innoittamana.

Rakkautta on loppuun asti

Lukijan kannattaa lukea Aila Meriluodon Tältä kohtaa -päiväkirjateoksen esipuhe. Toimittaja Anna-Liisa Haavikko kiteyttää hienosti sen, miten monimuotoisesti teos valottaa kirjailijan elämää, antaa vahvan todistuksen aina ”tältä kohtaa”.

Meriluoto on todennut, ettei hänen tuotannostaan pitäisi ehkä lukea vain runoja tai päiväkirjoja, koska molemmat lajit tukevat toisiaan. Silti suosittelen tuoretta päiväkirjajulkaisua vaikkapa ensimmäiseksi tutustumiseksi Meriluotoon.

On se vain niin hienoa, kirkasta ja todistusvoimaista tekstiä myöhäisestä keski-iästä ja vanhuudesta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja loputtomasta kamppailusta kirjailijan ammatissa!

Tältä kohtaa alkaa maaliskuun 1975 yksinolosta ja päättyy tammikuussa 2004 vielä syvempään yksinäisyyteen. Puoliso, professori Jouko Paakkanen, on juuri kuollut. Lukija ihmettelee henkeään pidätellen, ettei Meriluoto mennyt siinä samassa.

Kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt avioliitto on yksi kirjan punaisista loimilangoista. Meriluoto sinetöi suuren rakkauden rehellisellä ja paikoin raadollisella kuvauksella myös liiton huonoista hetkistä.

Mies on säkenöivän älykäs ja viehättävä ja tarjoaa alussa seksuaalisen ilon, mitä ilman Meriluoto on saanut pitkään elää. Mutta hän on myös mieleltään epävakaa, kiihkeä tuhlari ja on viedä kaiken ilman Meriluodon ympäriltä. Yhteinen pakotie on alkoholi, jota Meriluoto on toki käyttänyt aiemminkin, mutta nyt siitä tulee todellinen ongelma.

Viimeiset sameat vuodet ovat välillä hyvinkin itkettävää luettavaa, mutta mitään sellaista ei ole, mistä ei voisi kirjoittaa. Meriluodon merkinnät alkoholismista, vanhenemisesta ja rappiosta käsittelevät isoja teemoja.

Omaishoitajaksikin hän ehtii, samoin kummankin lapset, klaani. Rakkautta on loppuun asti.

Klaani, ystävät ja kollegat ovat vahvasti läsnä, mutta päiväkirjan pää- ja näkökulmahenkilö on luonnollisesti Meriluoto. Hyvin usein hän kokee silti jäävänsä sivuosaan.

Lapset ja lapsenlapset vanhenevat, ystävät kuolevat ja loittonevat. Vanhemmiten alkaa väsyttää, kirjailija tunnistaa yhä useammin yksinäisyyden tarpeensa.

Kirjailijan kutsumustaan Meriluoto pohtii päiväkirjassa monelta kannalta. 1970-luvun Suomeen paluun jälkeen hän on ulkopuolinen, Peter Peter -avainromaanin jäljiltä kiistelty. Kirjoittaminen on silti ainoa tehtävä, ja itselleen on pakko vakuuttaa, että omat teokset ovat hyviä.

Arjen vaatimuksetkin painavat päälle, esimerkiksi kun häntä pidetään joutilaimpana hoitamaan sairasta äitiä. ”Sellaista on, kun on kirjailija – se ei ole toden tullen ammatti eikä mitään, kun ei ole konkreettista työnantajaa. Vaikka hommasta totisesti saa herkemmin potkut sisäisesti kuin mistään virka-asemasta.”

Jatkuvasti Meriluoto tuskailee toimeentulon kanssa, ja henkisesti satuttaa jäädä vuosikausia vaille apurahoja ja palkintoja. Erityisen kompleksinen suhde on pitkäaikaiseen kustantajaan WSOY:öön. Luottohenkilöksi jää lopulta vain Touko Siltala, jonka uusi kustantamo on myös Tältä kohtaa -teoksen kustantaja.

Teos on hieno huipennus Meriluodon elämäkerta-aineistoon pohjaaville teoksille. Hän on takuuvarmasti elänyt kirjailijalle sopivan elämän ja osannut kertoa sen myös lukijoille.

Ina Ruokolainen

Aila Meriluoto (toim. Anna-Liisa Haavikko): Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Siltala 2010, 441 s.

Kirja-arvio on julkaistu 12.10.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteystyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa (13.10.).

Vaikea ja vavisuttava Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivään on todella vaikea päästä sisälle. Ongelmaa kuvaa hyvin romaaniin sisältyvä episodi, jossa päähenkilöihin kuuluva kirjailija Ari saa pakit elokuvan tuotantoyhtiöltä. ”Jos kukaan ei jaksa kattoa sitä edes sinne asti…”, yhtiön edustaja luonnehtii käsikirjoitusta.

Alussa on pieni poika, joka omalla kielellään puhkuu raivoa, pelkoa ja vähän toivoakin halutessaan pelastaa vankina olevan prinsessan. Ari kirjoittaa hänestä tarinaa, jonka lopussa näyttää käyvän todella huonosti.

Seuraavaksi esitellään kauppaketjun tilasuunnittelija Paula, joka pelkää kontrollin menettämistä niin paljon, että päätyy pitämään tytärtään vankina. Sosiaalityöntekijä Katriin taas tutustutaan, kun hän vääntää täydellistä esitystä työstään.

Tapahtumat keskittyvät esikaupungin kerrostaloalueelle metsän reunaan. Ari ja mielikuvitusnimeä Tok Kilmoori käyttävä Tomi tutustuvat kaupan kassalla, kun pojalta puuttuu kolikko karkkipussiostoksista. Vähitellen selviää, että pojalta puuttuu paljon muutakin, esimerkiksi huolta pitävät aikuiset.

Ari ja suklaata ahmiva Paula ovat naapureita, Tomin vahtima vangittu prinsessa Paulan tytär. Katri hälytetään kentälle, kun kerrostalojen käytävissä aletaan epäillä karmeita salaisuuksia.

Jos Karkkipäivä olisi elokuva, ihmiset voisi esitellä muutamassa tehokkaassa kohtauksessa. Nyt pitää kahlata 140 sivua, jotta heihin ehtii kiintyä.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, jos haluaa lukea hyytävän tarinan siitä, miten raaoilla tavoilla me aikuiset laiminlyömme ja pahoinpitelemme lapsia.

Kukapa haluaisi, ellei näkymättömäksi lannistetusta Tomista olisi jo tullut siinä vaiheessa rakas ja tärkeä. On pakko tietää, miten hänen ja prinsessan käy.

Nummi kirjoittaa kirjan jälkisanoissa käyttäneensä lähteenä sosiaaliviranomaisten ja tutkijan tekstejä aidoista lastensuojelutapauksista. Aitouden haistaa, mutta todennäköisesti enemmän voimakkaan henkilö- ja paikkakuvauksen kuin lähdemateriaalin ansiosta.

Elokuvakäsikirjoituksiakin tehneen Nummen olisi silti pitänyt päättää, kenen tarinaan hän keskittyy. Ettei lukeminen jäisi kesken, jotta havahtuisimme näkemään näkymättömät lapset.

Ina Ruokolainen

Markus Nummi

Karkkipäivä

Otava 2010, 381 s.

Kirja-arvio on julkaistu 28.9.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella kritiikki voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (20.10.)

Kirja-arvio: Suurimmasta pahuudesta voi vain kirjoittaa

Paul Austerin uusin teos Näkymätön lähtee liikkeelle vuodesta 1967, jolloin Yhdysvallat oli täysillä mukana Vietnamin sodassa ja poliittinen tyytymättömyys alkaa kuplia yliopistojen kampuksilla. Päähenkilö, parikymppinen Adam Walker, on kuitenkin hämillinen ja hieman ulkopuolinen Columbian yliopiston kirjallisuuden opiskelija, joka haaveilee päätyvänsä runoilijaksi, mieluiten joutumatta kutsuntoihin ja sotaan.

Yhdentekevillä kutsuilla hän tapaa toistakymmentä vuotta vanhemman kansainvälisen politiikan professorin, sveitsiläis-ranskalaisen Rudolf Bornin, ja tämän ranskalaisen rakastetun Margotin.

Kumpikin heistä kiinnostuu Adamista, syistä joita nuori mies ei täysin ymmärrä. Sen hän näkee kuitenkin heti, että mistä tahansa suhteesta Bornin kanssa syntyy vain ikävyyksiä. Silti Adam hyväksyy Bornin pyynnön perustaa tämän rahoilla kirjallisuuslehti ja Margotin tarjouksen ryhtyä suhteeseen tämän kanssa.

Alkaa tapahtumaketju, jota Walker yrittää hahmottaa itselleen neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmiodraama sysää ajelehtivan nuoren miehen tuntemattomaan suuntaan. Sameilla vesillä on tarjolla lisää ja paljon pahempaa: Born ihannoi sotaa kaiken ratkaisuna eikä kaihda mitään keinoja silloin, kun hän kokee omat etunsa vähääkään uhatuiksi.

Teoksen juonta on tarpeetonta avata sen enempää, mutta Adam joutuu mukaan niin murhaan kuin petoksiinkin. Pieni epäröinti ratkaisevalla hetkellä saa hänet tunnontuskiin, jotka kulkevat mukana koko elämän. Kirjailijahaaveet jäävät, nuori mies päättää muuttua näkymättömäksi.

Mutta Auster ei olisi yksi nykypäivän tärkeimmistä kirjailijoista, jos hän jättäisi kertomuksen vain Adamin todistuksen varaan. Toisessa osassa ääneen pääsee hänen opiskelutoverinsa Jim, kuuluisa kirjailija, jolle Walker lähettää neljänkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen luonnoksensa Rudolf Bornia kuvaavasta kirjasta – ja samalla omasta elämästään.

Jimin ja Adamin muistot vuorottelevat ja nivovat yhteen paitsi lähihistoriaa, myös muita läheisiä ihmisiä. Yksi heistä on Adamin sisar Gwyn, johon Jim on ollut hetken rakastunut. Hänestä Adam kirjoittaa asioita, joita itsekin pelkää, ja jotka sisar muistaa aivan eri lailla. Samanlaista ristivalotusta tapahtumiin tulee Pariisin ajan ystävältä Cécileltä, joka hänkin pystyy vain kirjoittamalla kertomaan pahimmat kokemuksensa Bornista.

Käsitys pahuudesta vahvistuu, mutta kaikkea vastuuta ei voi sysätä yksin Bornille. Adamin tausta lapsuuden menetyksiä myöten selittää osaltaan, miksi nuoren miehen on vaikea päästä yli vastoinkäymisistä.

Toisaalta Adam näkymättöminä vuosinaan elää oikean ja tärkeän elämän, josta todistaa tytär Rebecca.

Ei voi kuin ihailla sitä, miten Auster pystyy kerimään neljä vuosikymmentä, liudan mielenkiintoisia henkilöitä ja monta elämän peruskysymystä kolmensadan sivun paketiksi, jonka lukeminen – Erkki Jukaraisen suomennosta myöten – on suurimman osan ajasta silkkaa nautintoa.

Austerin tasoisella kirjailijalla on varaa pohtia myös oman ammattinsa rajoituksia ja mahdollisuuksia. Walkerista ei tule eläessään suurta kirjailijaa eikä kaikki hänen kirjoittamansa välttämättä ole totta. Suurinta pahuutta vastaan voi taistella kuitenkin vain kirjoittamalla.

Ina Ruokolainen

Paul Auster

Näkymätön

Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2010, 303 s.

Kirja-arvio on julkaistu 19.9.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (1.10.).