Kirja-arvio: Suurimmasta pahuudesta voi vain kirjoittaa

Paul Austerin uusin teos Näkymätön lähtee liikkeelle vuodesta 1967, jolloin Yhdysvallat oli täysillä mukana Vietnamin sodassa ja poliittinen tyytymättömyys alkaa kuplia yliopistojen kampuksilla. Päähenkilö, parikymppinen Adam Walker, on kuitenkin hämillinen ja hieman ulkopuolinen Columbian yliopiston kirjallisuuden opiskelija, joka haaveilee päätyvänsä runoilijaksi, mieluiten joutumatta kutsuntoihin ja sotaan.

Yhdentekevillä kutsuilla hän tapaa toistakymmentä vuotta vanhemman kansainvälisen politiikan professorin, sveitsiläis-ranskalaisen Rudolf Bornin, ja tämän ranskalaisen rakastetun Margotin.

Kumpikin heistä kiinnostuu Adamista, syistä joita nuori mies ei täysin ymmärrä. Sen hän näkee kuitenkin heti, että mistä tahansa suhteesta Bornin kanssa syntyy vain ikävyyksiä. Silti Adam hyväksyy Bornin pyynnön perustaa tämän rahoilla kirjallisuuslehti ja Margotin tarjouksen ryhtyä suhteeseen tämän kanssa.

Alkaa tapahtumaketju, jota Walker yrittää hahmottaa itselleen neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmiodraama sysää ajelehtivan nuoren miehen tuntemattomaan suuntaan. Sameilla vesillä on tarjolla lisää ja paljon pahempaa: Born ihannoi sotaa kaiken ratkaisuna eikä kaihda mitään keinoja silloin, kun hän kokee omat etunsa vähääkään uhatuiksi.

Teoksen juonta on tarpeetonta avata sen enempää, mutta Adam joutuu mukaan niin murhaan kuin petoksiinkin. Pieni epäröinti ratkaisevalla hetkellä saa hänet tunnontuskiin, jotka kulkevat mukana koko elämän. Kirjailijahaaveet jäävät, nuori mies päättää muuttua näkymättömäksi.

Mutta Auster ei olisi yksi nykypäivän tärkeimmistä kirjailijoista, jos hän jättäisi kertomuksen vain Adamin todistuksen varaan. Toisessa osassa ääneen pääsee hänen opiskelutoverinsa Jim, kuuluisa kirjailija, jolle Walker lähettää neljänkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen luonnoksensa Rudolf Bornia kuvaavasta kirjasta – ja samalla omasta elämästään.

Jimin ja Adamin muistot vuorottelevat ja nivovat yhteen paitsi lähihistoriaa, myös muita läheisiä ihmisiä. Yksi heistä on Adamin sisar Gwyn, johon Jim on ollut hetken rakastunut. Hänestä Adam kirjoittaa asioita, joita itsekin pelkää, ja jotka sisar muistaa aivan eri lailla. Samanlaista ristivalotusta tapahtumiin tulee Pariisin ajan ystävältä Cécileltä, joka hänkin pystyy vain kirjoittamalla kertomaan pahimmat kokemuksensa Bornista.

Käsitys pahuudesta vahvistuu, mutta kaikkea vastuuta ei voi sysätä yksin Bornille. Adamin tausta lapsuuden menetyksiä myöten selittää osaltaan, miksi nuoren miehen on vaikea päästä yli vastoinkäymisistä.

Toisaalta Adam näkymättöminä vuosinaan elää oikean ja tärkeän elämän, josta todistaa tytär Rebecca.

Ei voi kuin ihailla sitä, miten Auster pystyy kerimään neljä vuosikymmentä, liudan mielenkiintoisia henkilöitä ja monta elämän peruskysymystä kolmensadan sivun paketiksi, jonka lukeminen – Erkki Jukaraisen suomennosta myöten – on suurimman osan ajasta silkkaa nautintoa.

Austerin tasoisella kirjailijalla on varaa pohtia myös oman ammattinsa rajoituksia ja mahdollisuuksia. Walkerista ei tule eläessään suurta kirjailijaa eikä kaikki hänen kirjoittamansa välttämättä ole totta. Suurinta pahuutta vastaan voi taistella kuitenkin vain kirjoittamalla.

Ina Ruokolainen

Paul Auster

Näkymätön

Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2010, 303 s.

Kirja-arvio on julkaistu 19.9.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (1.10.).

Kirja-arvio: Kylmää ja märkää kyytiä Dianalla

Kaksi naista ostaa mahonkisen moottoriveneen, jossa on upea kattolamppu, erittäin hieno puinen ruori ja kauniit kesäiset ikkunaverhot. He olivat saaneet neuvoksi kysyä makeavesijäähdytintä ja kokeilla, vuotaako kajuutta. Vastaukset ovat ei ja kyllä.

Havaitut puutteet tai veneen nimi Diana eivät haittaa. Saikista ja Honksusta eli Pirkko Saisiosta ja Pirjo Honkasalosta oli tullut mahonkiristeilijän onnellisia omistajia.

Kesiin 1988-1994 ajoittuva Lokikirja perustuu Saision autenttisiin kirjoituksiin ja piirustuksiin, joita hän on raapustanut samaan aikaan, kun Honksu on tehnyt voileipiä. Vakiomiehistönä veneessä ja tarinoissa seilaavat myös täkkäristä (kansimies) jungmanniksi (laivapoika) kasvava tytär Elsa ja rääväsuinen pehmolelu Kengu, jonka nimiin menevät kesän 1991 havainnot. Lounaisrannikon ja itäisen Suomenlahden lisäksi vene kiertää kaksi kesää Itä-Suomen vesistöissä.

Jokainen veneenomistaja tietää, että vesillä on usein märkää, kylmää ja kurjaa. Lokikirjan alkuasetelma ja asenne lupaavat vielä enemmän. Tekniikka ei pelaa ja puolimätä mahonkirunko prakaa milloin mistäkin. Merikortit ovat joko vanhoja tai niitä ei osata lukea. Välillä käydään karilla tai joudutaan muuten merihätään. Riidellään.

Honksu sukeltaa tutkimaan vaurioita ja irrottamaan köyttä potkurista. Saikki kirjoittaa lähes asiantuntevasti Sikaflexistä, pakosarjoista ja muista kunnostukseen liittyvistä tarvikkeista. Lähes joka satamassa joku päivittelee ”onko teitä vain kaksi naista veneessä”.

Lokikirjan ensimmäisen osan loppusanat ovatkin parodia ”kaksi naista veneestä” -kansantarinoista, joiden mukaan merivartioston ylempään tutkintoon pitäisi sisällyttää vaatimus Dianan ja sen omistajien pelastamisesta ainakin kerran merihädästä.

Muitakin tarkkoja havaintoja matkalle osuu. Juuri ennen 1990-luvun lamaa Hangon satamassa ei ole yhtään alle miljoonan markan venettä tai hyväntuulista ihmistä. Itäsuomalaiset ovat puheliasta väkeä. Veneilyyn kuuluvat myös viini, konjakki, makkara ja pitkäksi venyvät illat ystävien kanssa.

Käsin tekstattu tikkukirjoitus ja karikatyyrimaiset kuvat sopivat hyvin välittämään tunnelmaa veneessä ja satamissa. Listat miehistöstä ja tuulivaroitukset kuuluvat lajiin.

Toisto voi rasittaa, jos lukija ei pääse sisään veneilyn rytmiin: loputtomiin lähtöihin, rantautumisiin, varusteiden kuivatuksiin ja lettukesteihin, kovaäänisiin keskusteluihin ja erojen haikeuteen. Minua häiritsi vain se, että osa tunnistettavista ihmisistä esiintyy kirjassa koko nimellä, osa pelkästään etu- tai lempinimellä.

Dianan yskivät ja vuotavat reissut ovat yhtä loputtomia kuin seikkailut Elsan lukemissa Neiti etsivissä. Vastapainoa tuovat unenomaiset kesäyöt luonnon keskellä ja mökkisaunailtojen jälkeisessä raukeudessa.

Saisiomainen kerronta on kuitenkin kaukana perinteiseksi mielletystä suomenruotsalaisesta idyllistä. Dianan konehuoneessa ei pärjäisi sekuntiakaan valkoisissa housuissa, mutta juuri se teki Saikista, Honksusta ja Elsasta seiloreita. Ja Lokikirjasta kirjan.

Ina Ruokolainen

Kirjat

Pirkko Saisio

Lokikirja

Siltala 2010

Kirja-arvio on julkaistu 31.8.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan tulevaisuudessa julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Yhteen hitsattu liitto

Olen ihan unohtanut mainostaa kahta kulttuurituotosta, joihin olen osallinen. Lahden kaupunginmuseo julkaisi kesäkuussa toimittamani kirjan Yhteen hitsattu liitto, joka kertoo appivanhempieni Liisa ja Timo Ruokolaisen pitkästä yhteisestä elämästä taiteen näkökulmasta. Kirjassa on elämäkertaosuus ja asiantuntija-artikkelit Ruokolaisten taidekokoelmasta, heidän upeasta talostaan ja kierrätyshenkisestä taiteestaan. Arvioita kirjasta ei ole julkaistu vielä missään, mutta yksityistä kautta olen saanut positiivista palautetta sekä teksteistä että upeista kuvista ja taitosta.

Kirjanteon yhteydessä koottiin näyttely, joka on esillä Lahden historiallisessa museossa 31.8. asti. Koska en vaikuttanut näyttelyn ilmeeseen millään lailla, voin sydämestäni kehua sen töitä ja hienoa ripustusta. Rautaromusta, räsymattoräsyistä ja erilaisista tarve-esineistä kootut teokset tuovat katsojan mieleen monenlaisia kiinnekohtia sekä omaan että edeltävien sukupolvien elämään. Lämpö ja huumori ovat läsnä kaikissa töissä, esittävät teokset sitten eläimiä tai vaikkapa silitysrautaa.

Näyttely toimii hyvänä perhekohteena, sillä lapsetkin oivaltavat töiden sisältävän paljon enemmän, kuin ihan ensivilkaisulla näyttää. Sitä paitsi museossa on tarjolla myös Väristyksiä! Koko perheen värinäyttely, jonka voi liittää samaan vierailuun. Ja ihanasta museokaupasta on tosi vaikea lähteä pois ilman joitain ostoksia...

Oheinen kuva on avajaistilaisuudesta 23.6. Kuvan vasemmassa reunassa allekirjoittanut, vieressä yksi kirjan kirjoittajista, tutkija Riitta Niskanen. Taiteilijapari Liisa ja Timo Ruokolainen oikealla. Kuvan otti Hilda Ruokolainen.

Kirja-arvio: Pyörän selässä kiusaajia karkuun

Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen Kari Levola on herättänyt henkiin Leevin, joka on aiemmin seikkaillut serkkunsa Artun kanssa kolmessa Vihreä varis –sarjan helppolukuisessa kirjassa. Maalaispoika Leevi on muuttanut perheineen kaupunkiin ja joutunut siellä isoon alakouluun – ja saman tien kiusatuksi.

Koulumatkalla Leevi pakenee pyörällä kiusaajiaan ja tulee vahingossa pelastaneeksi kovaa polkevan maahanmuuttajatytön Leonoran sakin kynsistä. Matka on yllättäen sama, sillä Leevin mummola ja Leonoran koti isoisineen ovat rivitalonaapureita.

Lasten välille syntyy ystävyys, joka etenee pienten ja vähän isompien tapahtumien tahdissa. Lapset pinnaavat koulusta kiusaajien pelossa, Leevin mummo vie heidät retkelle ja lopulta kiusaaminen kärjistyy koulun katolle. Leevi ja Leonora osoittavat rohkeutta uhmatessaan kiusaajien lisäksi aikuisia, jotka eivät näe asioiden todellista tilaa.

Kuin ohimennen kirja kuvaa kiusaamisen ohella kahta isoa asiaa: maahanmuuttajaperhen elämää ja isovanhempien merkitystä lapsille niin tavallisina kuin itkuisinakin iltapäivinä. Liekö kirjailija samalla ottanut kantaa ajankohtaiseen mummokeskusteluun?

Kertooko kirjailijasta vai lukijoista, että Leevi ja Leonora -teoksessa on vain puolet aiempien osien sivumäärästä? Paikallisväriä sivuille mahtuu paljon vähemmän kuin maalaismaisemaan ja meren äärelle sijoittuvissa Kirjolohikäärmeessä, Eskimosyksyssä ja Lammaspimeässä. Se tuskin haittaa tiivistä seikkailua etsiviä lukijoita.

Kuvitus ja kansi ovat myös uudistuneet, nykyisen vauhdikkaan ilmeen takana on Väinö Heinonen.

Ina Ruokolainen

Kari Levola

Leevi ja Leonora

Tammi 2010, 110 s.

Kirja-arvio on julkaistu 24.5.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista jatkossa myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Kirja-arvio: Susijahtia näytelmän sisällä

Harmittaa, etten ole nähnyt näyttelijä Tiina Lymin kirjoittamaa Susi sisällä -komediaa Tampereen Työväen Teatterissa. Näytelmään perustuvasta esikoisromaanista aavistaa, että dramaturgiassa riittää räväköitä käänteitä, kunnon kärjistyksiä ja mehukkaita henkilöitä. Ja dialogi sujuu.

Ainekset ovat hyvät, mutta ei niistä ihan romaania synny. Kun lukijana seurasin Tuulan ja Vesan täydellisen avioliiton hajoamista, silmissä vilistivät näyttelijät sinkoilemassa näyttämön ovista. Henkilöhahmoihin ei ehtinyt tutustua, ennen kuin kulisseista jo iski seuraava yllätys.

Tuula ja Vesa ovat täydellinen pari, jonka todeksi muuttuvia haaveita ystävät ja työtoverit voivat vain kadehtia. Kunnes Vesa narahtaa vieraan naisen suutelemisesta, mikä paljastuu vain kuuluisaksi jäävuoren huipuksi. Täydellinen Tuula taas vaatii vielä sen puutalonkin Porvoosta.

Avioliitossa rapisevat ensin kulissit, sitten jo perustukset. Vähemmän täydellinen Sanna alkaa tukea Tuulaa, työkaveri Antero Vesaa. Lapset Ansa ja Petteri seuraavat, kuka kulloinkin lohduttaa isää tai äitiä, mutta jäävät itse ilman turvaa. Lopulta tarvitaan jopa Mauria, Sannan kuolettavan tylsää poliisimiestä, jolla sentään on arvot kohdallaan.

Jotta uusi elämä voisi alkaa, tosiasiat pitää tunnustaa. Selviytymisurakan keskellä Tuula tulee kirjoittaneeksi kirjan, jota kustantaja luonnehtii: ”American Psycho meets suomalainen kotiäiti”.

Tiina Lymi osaa kirjoittaa, viihdyttää ja yllättää. Lopputulos on kuitenkin ennalta arvattava. Miehellä on susi sisällä, hän tarvitsee terapiaa. Nainen selviytyy.

Ina Ruokolainen

Tiina Lymi

Susi sisällä

Helsinki-kirjat 2010. 223 s.

Arvostelu on julkaisu 10.5. Keskisuomalaisessa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa (15.5., ei verkossa), Karjalaisessa ja Savon Sanomissa (15.5.).