Kulttuurityöläisen pitää luottaa omaan näkemykseensä

Oikeassa kirjakaupassa käy naisten lisäksi miehiä ja sieltä saa myös puoli vuotta vanhempia kirjoja. Kirjakauppiaalla on aikaa seurustella ja hän kuulee mielellään asiakkaiden mielipiteitä siitä, mitä kirjoja hyllyyn pitäisi tilata. Näyteikkunan voi somistaa joskus vaikka värin mukaan. Kirjakaupassa myydään vain kirjoja (ja valikoituja taidekortteja), ei muistitikkuja, värikasetteja, Disney-penaaleita tai Barbie-värikyniä.

Mistä tällainen idealistinen puoti löytyy - jostain 1950-luvun kertomuksesta? Ei, vaan keskeltä Lahden kaupunkia, johon kirjakauppias Tuulikki Norrlin avasi vuosi sitten kirjakauppa Tarinan. Perjantaiaamuna pääsin kuulemaan Norrlinin ja toisen kulttuuriyrittäjän, kehystäjä-galleristi Aila Seppälän ajatuksia siitä, miksi joku vielä nykyään uskaltaa perustaa pelkästään laatuun ja omaan näkemykseen pohjaavan kulttuurialan pienyrityksen. Kumpikin naisista aloitti vuosi sitten ja tietää nyt, miten kvartaalit ovat sujuneet. Työtä on pitänyt tehdä ajoittain uskomattomia määriä, mutta nenä on pysynyt pinnan yläpuolella ja asiakaskunta on sopivasti laajenemassa.

Kuvassa vasemmalla Tuulikki Norrlin, oikealla Aila Seppälä Tarinan hyllyjen edessä.

"Kulttuurityöläiseen pitää luottaa omaan intuitioonsa, on vain aistittava asioita ja erotettava tärkeä ja vähemmän tärkeä toisistaan", Seppälä analysoi valintojaan. Omassa linjassa onkin ollut pitämistä, sillä kumpikin on kohdannut runsaasti epäilyä sekä julkisuudessa että yritysneuvoja antaneilta byrokraateilta. Uskolliset asiakkaat kuitenkin ovat osoittaneet, että palveluun perustuville liikeideoille on taas tilaa. "Ihmiset saattavat tulla kysymään, miten jokin loru menee. Moni tulee myös runojen ja klassikkojen perässä; juuri eilen tänne tuli mies, joka ei ollut löytänyt Seitsemää veljestä mistään muusta kirjakaupasta Lahdessa. Aina joku sitten myös ostaa jotain", Norrlin kertoo.

Normaalien uutuuksien ohella kirjakauppa Tarina tarjoaa laajan valikoiman runoja, paikallisten kirjoittajien omakustanteita, valokuvakirjoja ja lastenkirjoja. Kiinnostusta kirjallisuuteen se herättää myös runoiltojen ja kirjailijatapaamisten kautta. Oma lukupiiri on aloittamassa. Kahville voi poiketa koska tahansa.

Myös Kehystämö-galleria Aila Seppälän linja on avoin: näyttelyihin ovat tervetulleita niin läheisen koulun oppilaat kuin äidit lastenvaunuineen tai keskusteluun halukkaat eläkeläiset. Seppälä järjestää näyttelyitä mm. tamperelaisen Grafiikanpaja Himmelblaun kanssa. Seppälän oma spesialiteetti ovat vanhat valokuvat, joille hän on luonut oman kehysmalliston. "Olen käynyt valokuvista ihmisten kanssa pitkiä keskusteluja ja nähnyt, miten paljon taide ja kuva voivat koskettaa. " Valokuvakehystyksiä voi tilata myös Stockmannin ja Akateemisen kirjakaupan kautta.

Lisäys: melkein unohdin Tarinan paljastavan myydyimmät kirjat -listan vuoden ajalta.
Kertomakirjallisuus: 1. Hannu Väisänen: Vanikan palat (pokkari), 2. Hannu Väisänen: Toiset kengät, 3. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin, 4. Eeva Kilpi: Unta vain, 5. Jarkko Martikainen: Pitkät piikit ja muita kertomuksia.
Runot: 1. Milja Kuoppala: Samoissa askelissa, 2. T.S. Eliot: Neljä kvartettoa, 3. Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka.
Muut: 1. Hannu Kivilä: Lahtelaisten lukukirja, 2. Vintage Fashion. Muodin vuosikymmenet. 3. Lukupäiväkirja, 4. Seppo Kujanen: ...ionosfäärissä...-yömyöhällä, 5. Munkki Serafim: Vapaus, 6. Markku Koski: Julkisia eläimiä, 7. Franklin Foer: Jalkapallon maailmanselitys, 8. I.K. Inha: Unelma maisemasta, 9. Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika, 10. Peter von Bagh: Sininen laulu.

Oikeissa musiikkielokuvissa

Kävin musiikkielokuvassa, eikä se ollut Mamma mia! Nyt täytyy antaa julkinen kiitos Finnkinolle, jonka heinäkuun irkkuelokuva Once on aidon musiikin tekemisen ylistys ja samalla hyvä ihmissuhde-elokuva. Meitä oli paikalla äiti, 48, ja kaksi tytärtä, 21 ja 19, ja kaikki viihdyimme. Tyttärillä tosin on ihan oikeaakin sivistystä aiheesta "olen soittanut instrumenttia musiikkiopistossa pienen ikäni".

Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.

Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.

Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.

Kesäreissu

Suurin osa kesälomasta on sujunut kuvan osoittamalla tavalla. Vähän liian myöhään keksin kaivaa esiin kameran, kun The Beatles Storyn bändi eli Lahden kaupunginteatterin kuulemma Kultarannassakin musisoineet näyttelijät kiersivät jonkinlaisella mainoskiertueella kotinurkillani Lahden Vesijärvenkadulla.

Enkä Farmari-näyttelyyn virittävistä kaupunkilehmistäkään ole saanut kuvatuksi tätä yhtä perää enempää. Onneksi en ole kesätoimittaja, sillä kesätoimiin olisi ilman muuta kuulunut ilkivaltaisesti irrotettujen sarvien ja korvien raportointi.

Huomaan olevani selkeästi hidas lomalainen. Ensi viikko menee reissussa, takaisin viestintävälineiden ääressä olen viimeistään heinäkuun lopussa.

Rantagalleria haastaa katsomaan maisemaa

Sarjassani kesän kulttuurielämyksiä, jotka eivät välttämättä maksa mitään: Vesijärven rantagallerian nimellä kulkeva ympäristötaiteen näyttely. Eteläisen Vesijärven rannoille (Lahti ja Hollola) ja saarille pystytetty näyttely on pääsymaksuton, mutta venekyydin sen kaikkien töiden näkeminen vaatii. Osan toki voi bongata rannoiltakin, mm. Lahden Ankkurin aallonmurtajalta ja Ruoriniemen kärjestä.

Pääsin eilen illalla M/S Suomen Neidolla risteilylle, jossa avajaisvieraat katsastivat ensimmäiset työt. Vastaavanlaiselle maksulliselle risteilylle pääsee jatkossa torstaista sunnuntaihin. Kartan sisältävän näyttelyluettelon voi ostaa myös Pro Puun galleriasta.

Kuvan työ on mielestäni yksi komeimmista, Taideteollisen korkeakoulun neljän opiskelijan (Jumpei Shimada, Björn B. Lindström, Ilkka Karhu ja Aino Setälä) toteuttama Punainen lanka Enonsaaren rantakalliolla. Materiaalina ovat kaatuneet puunrungot ja punamultamaali. Risteilyaluksen kannelta kuvattuna vaikutelma hieman kärsii, lähemmäksi pääsee mm. soutamalla tai melomalla. Tämä työ oli kuitenkin mittakaavaltaan oikea suhteessa taustaan. Päijännettä "pehmeämmällä" Vesijärvelläkin maisema on sen verran vaativa, että jopa kymmenien metrien kokoisilla teoksilla on oltava merkittävästi sanottavaa, jotta sanoma välittyisi. Töiden tarkoitus onkin herättää katsoja pohtimaan maisemaa sekä sen omista lähtökohdista että taiteen avulla. Nytkin risteilyllä pohdittiin monenlaisia asioita saarten epävirallisista leiripaikoista aina virallisempaan rantarakentamiseen. Ja onneksi reitille mahtui myös muutama aika neitseellisen näköinen kaistale rantaa.

Rantagalleria-idean takana on lahtelaisen Pro Puu -yhdistyksen puuhamies Markku Tonttila, joka jälleen kerran on onnistunut keräämään merkittävän joukon muotoilun, taiteen ja arkkitehtuurin edustajia töiden tekijöiksi sekä erilaisia yrityksiä homman sponsoriksi joko materiaalin lahjoittajina tai rahoittajina. Apua on tullut myös mm. Hämeen kulttuurirahastolta ja Hämeen taidetoimikunnalta.

Alemman kuvan teos on Surfaavat kalat, jonka Vesa Varrela on toteuttanut karkaistusta lasista ja metallitangoista Ruoriniemen kärkeen.

Runomaratoniin Mukkulan nurmelle

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: Mukkulan kartanon nurmella järjestettävä Lahden 14. Runomaraton jatkaa tänään eilen alkanutta Runous voi hyvin -festivaalia. Lähtölaukaus puoliltapäivin, ohjelmaa iltakymmeneen asti.

Tänä aamuna olen erityisen iloinen siitä, että aurinko näyttää sittenkin paistavan. Kesäsade ei ole yleensä vaarallista, mutta ulkoilmafestivaalille kuitenkin tuhoisaa.

Kuva on kahden vuoden takaa, jolloin olin (oik.) pääjärjestäjän asemassa, vieressä arabian kielen ja kulttuurin asiantuntija Faruk Abu-Chacra. Tällä kertaakin Faruk on mukana, sillä Runomaratoniin on saatu tapahtuman kautta aikojen ensimmäinen irakilainen runoilija Reem Kais Kubba, joka kertoo naisen asemasta arabikulttuurissa ja lausuu omia runojaan sodasta ja raukkaudesta.

Varsinainen teema keskittyy hyvinvointiin hyvin laajalla pensselillä mielenterveystyöstä leikkimielisiin maraton-juontajiin sekä unen ja runon paviljonkiin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsen kysymään pari kysymystä kirjailija Niina Revolta, joka on kirjoittanut hienon kirjan Arpi rintasyövän kanssa kamppailustaan. Ja kannattaa toki muistaa myös Poetry Slam -lavarunouden kisa, jossa kuka hyvänsä voi omien runojen esityksellään päästä kokemaan hetken tähteyttä!

Onneksi en ole tänään kuitenkaan sen isommassa roolissa, sillä jo eilisen runopaneelin Onko urheilu runollista - voiko runoilija urheilla? vetäminen kävi ihan työstä. Ravintola Voiton yleisö onneksi tuntui hyvin tyytyväiseltä tilaisuuteen, jossa selostaja emeritus Paavo Noponen kertoi muistojaan ja antoi ääninäytteitä mieleenpainuvimmista selostuksistaan, esikoisrunoilija ja entinen maajoukkuemaalivahti Pertti Alaja pohti kirjoittamisen ja pallon suhdetta, kirjailija-yritysvalmentaja Cristina Andersson alusti voittamisesta ja fanirunoudesta ja kirjailija-toimittaja Kalle Veirto avasi keskustelua urheiluselostamisen muutoksesta. Hyvin hommansa hoiti myös golfammattilainen ja musikantti Riku Aarnio, joka esitti omasta tuotannostaan Pelicansin kannustuslaulun lisäksi herkempiäkin esimerkkejä.

Edit: lisäsin kuvan Runomaratonin infossa keväällä syödystä runokakusta, jonka kuorrutuksen koristeena saimme luvan käyttää Pertti Alajan runoa Seison lippuluukulla hänen runokokoelmastaan Hyvää yötä, Kleopatra.

Katulasten keramiikkaa

Sarjassani ilmaisia kesäelämyksiä: Pietarin katulasten keramiikkaa Ateljee Asta Pulkkisen Vanhan kanttorilan kesänäyttelyssä Hollolan kirkonkylässä. Sisäänpääsy on ilmainen, mutta toki mukaan kannattaa ottaa kukkaro vähintään kahdesta syystä. Lasten luomat pienet keramiikkaveistokset ovat sekä kauniita että edullisia, hinnat 15-40 euroa.


Ja rahallahan tuetaan taidetoiminnan jatkumista, mikä taas lisää lasten elämänlaatua ja jopa mahdollisuuksia selvitä elämässä eteenpäin.

Suosittelen myös Asta Pulkkisen omia naivistisia maalauksia ja hänen herkullista kahvilaansa. Näyttely on auki 17.8. asti joka päivä 11-17. Katulasten keramiikkaa on esillä 17.7. asti, sen jälkeen Sanna Lappalaisen eläinaiheisia applikaatioita eli "päälleommeltuja" tekstiilitöitä.

Roskiksissa runoutta

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: runoroskikset.

Oheisen tekstin olen kirjoittanut myös Lahden Runomaratonin blogiin:

Bongaa runoroskikset!

Runous ei ole mitään roskiskamaa, mutta roskapönttöjen somisteeksi runot sopivat oikein hyvin.

Tänään alkanut, keskikesän kestävä, Runon kaupunki -tempaus tuo runoutta lahtelaisiin puistoihin noin sadan roska-astian kylkeen. Kuvitetut tarrat inspiroivat sekä pitämään ympäristöä siistinä että tunnelmoimaan kesän, rakkauden, luonnon ja lastenrunojen aiheilla.

Runot on etsitty Lahden Runomaratonin mittavasta runoarkistosta, johon on kerätty 50 000 runoa 13 runokilpailun ja 25 vuoden aikana. Kuvituksen ovat luoneet Lahden Taideinstituutin nykyiset ja entiset opiskelijat Tuomo Laakso (ihminen ja ympäristö), Elina Ahonen (rakkausrunot) sekä Hanna Filppula ja Anna-Mari Kuusinen (lastenrunot), jotka ovat harjoitelleet Lahden kulttuuritoimessa. Kolmas tärkeä taho ja aloitteentekijä koko runoroskiskampanjalle on Lahden kunnallistekniikka, jonka työntekijät mm. huolehtivat tarrojen liimaamisesta ja uusimisesta.

Runoroskiksia on nähtävissä reilussa kymmenessä puistossa Lahden alueella, tärkimpinä Fellmannin puisto, Kariranta-Pikku-Vesijärvi ja Launeen keskuspuisto Perhepuistoineen. Aiheet on valikoitu puiston käyttäjien mukaan, ja tarroja myös vaihdellaan muutaman viikon välein.
Kannattaa siis bongata tutunkin puiston astiat usein - ja samalla huolehtia ympäristöstään keräämällä roskat roskikseen. Roskisrunoelämyksiä on luvassa ainakin heinäkuun loppuun asti, mahdollisesti vielä elokuussa.

Ja muistattehan, että viikon päästä juhannuksesta vietetään Lahden 14. runomaratonia, jonka synty- ja kotipaikka on Mukkulan kartanopuisto.