torstaina, huhtikuuta 12, 2007
Päivitys
perjantaina, huhtikuuta 06, 2007
Pilvet Vuorikadun yllä
keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2007
Kirja-arvio: Korot kopisten kohti tuhoa
Vihantunteet äidin ja tyttären välillä ovat vieläkin monelle tabu. Jos ei kestä mustaa huumoria aihepiirin ympärillä, ei pidä tarttua Claire Castillonin novellikokoelmaan Äidin pikku pyöveli. Jos taas haluaa vapauttaa itsensä syyllisyydestä hirveiden (toteutumattomien) ajatustensa edessä, suosittelen.
Kokoelma sisältää yhdeksäntoista novellia, joista suurimmassa osassa tapahtuu kamalia asioita. Se on niin ilmiselvää jo jokaisen tarinan alussa, etteivät juonipaljastukset oikeastaan haittaa. Äiti heittää lapsensa autosta kehätielle, vammainen tytär hirttää äidin porraskaiteeseen, anoppi nai vävyään tämän työhuoneessa.
Taustalla on puhumattomuutta, valheita, turhaumia, kateutta ja sairaalloista riippuvuutta. Ja rakkautta yhdessä maailman vaikeimmista suhteista, äidin ja tyttären välillä.
Mutta ei, Castillon ei keskity kaapimaan sontaa tunkiosta ja levittämään sitä pitkin seiniä. Hän mainitsee haisevat salaisuudet melkein ohimennen, elegantisti, ja antaa päähenkilöidensä samalla kiitää korkokengät kopisten kohti tuhoa.
Castillonin naiset, isoäideistä lapsenlapsiin, ovat mestareita välttelemään todellisia kohtaamisia. Onhan se naurettavaa, että äiti yrittää olla pissiksempi kuin teini-ikäinen tyttärensä, mutta miksi armahtaa häntä todellisuuteen heräämisellä. Eikä tytär saa puhetulvaansa loppumaan edes siinä vaiheessa, kun hän näkee lääkärin sulkevan äitinsä silmiä.
Castillon kirjoittaa päältä sileistä ja sisältä reikäisistä naisista julman toteavasti, ikään kuin voimatta vaikuttaa heidän onttouteensa. Lähestymistavassaan hän on lähempänä journalistia kuin psykiatria. Novellimuoto sopii näihin uutisiin, joissa ei aina ole selkeätä alkua ja loppua.
Teksti on karmeudessaan viihdyttävää, mutta alkaa vähitellen puuduttaa. Vaikka naisiin tarttuu ja kiintyykin, harvaa heistä sittenkään muistaa muutaman päivän päästä. Kokoelman novelleista vain muutama on tarpeeksi voimakas jäädäkseen elämään yksin.
Hyvä kuitenkin, että Castillonin kirja on suomennettu, ja Lotta Toivanen on tehnyt sen ilmeisen hyvin. Äidin pikku pyöveli ei välttämättä ole tarkoitettu puheenvuoroksi äiti-tytär-keskusteluihin, mutta ainakin se käsittelee aihepiiriä tuoreesti ja tabuja pelkäämättä. Ja mikä yksinoikeus vain pojilla on tappaa isänsä?
Ina Ruokolainen
Arvostelu on julkaistu 4.4.2007 ilmestyneessä Etelä-Suomen Sanomissa. Koska ESS on siirtänyt paperilehtensä aineiston verkossa salasanan taakse, pyrin tästedes siirtämään arviot myös tänne blogiin julkaisun jälkeen.
tiistaina, huhtikuuta 03, 2007
Sivistymätön koulupäätös
Aivan ydinkeskustassa sijaitseva talo on opettajineen on kouluttanut uskomattoman määrän kulttuuri-ihmisiä, päättäjiä ja ihan tavallisia kunnon kaupunkilaisia. Se on toiminut äänestyspaikkana ja väliaikaisena sotilassairaalana. Komea kivikoulu rakennettiin pieneen kauppalaan, jossa perustamista ajaneen J. K. Paasikiven ohella oli muitakin sen aikaisia visionäärejä. He näkivät lasten sivistykseen panostaessaan paljon kauemmaksi kuin yksikään näistä nykyisistä päättäjistä.
Uusrenessanssirakennus oli aikansa ympäristössä suuri ja juhlallinen kivilinna, nykyään alle kahdensadan oppilaan kouluna juuri sopivan kokoinen peruskoulun 3.-6.-luokkalaisille lapsille, joita koulu on viime vuosina kasvattanut. Koulussa ovat toimineet mm. maahanmuuttajaluokka sekä saksan ja venäjän kielen luokat, joiden oppilaiden on ollut helppo kulkea keskustan kouluun mistä päin kaupunkia tahansa. Juuri venäjän kielen opetus 3. luokalta lähtien on pysynyt kaupungissa hengissä Vuorikadun omistautuneiden opettajien ja heidän naapurimaahan luomiensa kontaktien ansiosta. Pahaa pelkään, että koulujen yhdistämisten ansiosta kohta ei Lahdessa enää saada venäjän luokkia aikaiseksi. Hyvät opettajat ehkä kaupungissa pysyvät, mutta hieno yhteisö hajoaa.
Kovin journalistisesti en osaa tähän juttuun suhtautua, sillä omat jo aikuiset lapseni ovat käyneet turvallista ja inspiroivaa koulua. He saivat hyvän pohjan saksan kielelle ja hyvin yhteisölliselle ja aktiiviselle ajattelutavalle, johon myös perheet saivat ottaa osaa. Vielä abi- ja ylioppilasluokilta vanhat monet vuorikatulaiset ovat käyneet tervehtimässä entisiä opettajiaan ja nuorempia koululaisia. Ja sittenkin Vuorikatu on ollut kaukana mistään elitismistä; se on ollut hyvä, tavallinen koulu.
Eniten inhottaa tässä monta vuotta jatkuneessa lakkautusfarssissa se, miten hienoa taloa on oltu jakamassa muille hallintokunnille ja ulkopuolisille vuokraajille tai ostajille jo etukäteen. Se on rakennettu kouluksi ja toimisi parhaiten juuri siinä käytössä. Mutta kukapa välittää siitä, millaisessa ympäristössä lapset viettävät vuosikausia elämästään. Ja samaan aikaan, kun kaupungissa löytyy hometta ja muita terveyshaittoja ties mistä koulurakennuksista, ollaan luopumassa talosta, joka on pehmeästi peruskorjattuna ihan kelpo kunnossa.
Häpeäisitte!
lauantaina, maaliskuuta 31, 2007
Teatterielämys Karjaalla
Eilen kävimme perheen voimin katsomassa Karjaalla Tryckeriteaternissa Shakespearen En Midsommarnattsdröm (Kesäyön unelma/uni). Esitys on saanut ruotsinkielisissä lehdissä, Västra Nylandissa ja Hufvudstadsbladetissa melkeinpä ylistävät arvostelut, enkä sitä ihmettele. Saimme nähdä niin laadukasta teatteria, että melkein unohdin äidin roolin ja muistin katsoa esitystä kokonaisuutena, en vain jännittäen tyttäreni puolesta. Vaikka olihan se sykähdyttävää huomata, millainen komedienne etenkin käsityöläistä esittäessään perheemme esikoisessa piilee.
Åsa Salvesenin ohjaus on raikas ja oivaltava, Erik Salvesenin lavastus juuri sopivasti taianomainen ja kekseliäs. Ja ne nuoret naiset - tänä talvena kaikki Västra Nylands Folkhögskolan teatterilinjan opiskelijat ovat naisia - heistä löytyi rohkeutta ja taitoa esittää niin naisten kuin miestenkin roolit. Erityismaininnan ansaitsee Puckin osan tehnyt Maria Erickson, joka on juuri niin juoni tapaus, ettei huvittaisi jäädä hänen armoilleen metsään.
Jos osaa yhtään ruotsia tai tuntee Shakespearen näytelmän ennestään, suosittelen matkaa Karjaalle. Ainakin Helsingistä sinne pääsee kätevästi junalla ja vielä illalla takaisinkin. Iltanäytöksiä on vielä tänään, 3.4, 4.4, 12.4, ja 13.4.
Oheinen kuva on väliajalta, sillä esityksessä ei tietenkään saa kuvata. Vanhaan kirjapainoon rakennettuun teatteriin on saatu mahdutettua myös baaritiski, jonka takaa opiskelijat myyvät väliaikarjoiluja kevään opintomatkansa rahoittamiseksi. Näytelmän teemaan sopivasti joukko pääsee Ateenaan heti esitysten päätyttyä. Kuvasssa oikealla ohjaaja Åsa Salvesen punaisessa puserossa seurustelemassa yleisön kanssa.
torstaina, maaliskuuta 29, 2007
Valokuvatorstai: suomen kielen kaunein sana
Valokuvatorstain asialla taas.