Uusi työasema

Vähän aikaa sitten uutisoitiin laajasti siitä, kuinka istuminen tappaa mm. tällaisia kirjoitustyöläisiä. Pari kollegaa kertoi Facebookissa siirtyneensä moottoroidun työpöydän käyttöön voidakseen välillä seisoa työpöydän ääressä.

Terveyden eteen voi tehdä monia asioita, mutta uusien työhuonekalujen ostaminen ei kuitenkaan innosta elämäntilanteessa, jossa muutenkin on koko ajan mietittävä, mihin kaiken hankkimansa tavaran kierrättää.

Jo muutama vuosi sitten ajattelin, että voisin yrittää tehdä välillä töitä Billnäsin pyörivän kirjahyllyn päälle nostetulla kannettavalla koneella. Taisin hetken yrittääkin, ei oikein sytyttänyt.

Nyt testaan asiaa uusiksi. Kannettavan näppis ei ole maailman paras, mutta paranee vähän siitä, että onneksi fiksussa perinteisessä konttorikalusteessa on alaspäin kääntyvä lisälevy.

Puoliso suostui ottamaan minusta valokuvan työpisteen ääressä. Onkohan asento ergonomisesti sinne päinkään? Ainakin jalkaa olen jo vaihtanut muutaman kerran. Lähipäivinä kroppa kertonee lisää.

Viimeisessä kuvassa erittäin ergonomisesti lepäävä työkaverini, mäyräkoira Doris.

Vieraana omassa elämässä

Zinaida Lindén kuvaa tuotannossaan ihmisiä, jotka on revitty juuriltaan. Oman elämän tutkimusaineistoa ainakin riittää, sillä kirjailija on syntynyt jo hävinneen Neuvostoliiton Leningradissa ja elää suomenruotsalaista elämää aviomiestä ja kirjoituskieltä myöten.

Hän on asunut myös Japanissa, mikä näkyi vahvasti mm. Runeberg-palkitussa Ennen maanjäristystä -romaanissa (2005).

Venäläisyys ja suomenruotsalaisuus ovat molemmat kansallisia ja kielellisiä identiteettejä, joita yhä useamman ”suomalaisen” tai ”kantaväestöön” kuuluvan on vaikea sulattaa. Ei siis ihme, ettei vierauden kuvaus jätä emigranttikirjailijaa rauhaan. Siinä on myös yksi hyvä syy lukea tämä teos.

Monta maata sitten -romaanin päähenkilö, Galina, on elänyt liikkuvaa elämää diplomaattimiehensä, Igorin, työn vuoksi, mutta on nyt juuttunut tämän kanssa konsulaattiin Turkuun. ”Asun kaikkialla enkä missään. En muista nykyistä postiosoitettani. En koskaan muista, missä kohtaa katkaisija on. Olen muuttanut vähintään kolmekymmentä kertaa.”

Lindénmäisesti Galina alkaa keriä tarinaansa auki minämuodossa. Aluksi lukijalle riittää tieto siitä, että Galina on diplomaatin puoliso ja siksi ulkopuolinen. Se on ehkä myös kertojan lähtökohta, josta hän alkaa esittää lisää miksi-kysymyksiä.

Galina palaa lapsuuteensa työlleen omistautuneiden patologi-isän ja kustannustoimittajaäidin ainoana lapsena. Tytär kyllä ihailee isäänsä mutta ei saa vastakaikua juuri koskaan, erityisesti kun valitsee opiskelualaksi taidehistorian lääketieteen sijasta. 

Armottoman tarkasti Lindén kuvaa vanhempia, joilla ei neuvostokilpailuyhteiskunnassa ole aikaa muille kuin toisilleen, työlleen ja koneistolle, jota pitää halveksiessakin palvella. Isoäitikään ei ole mikään satujen lämmin babushka.

Seuraava tärkeä ihminen on avioerolapsi Roman, jolla on juutalais-aristokraattiset juuret. Balettitanssija-Romanista tulee Galinan ensimmäinen rakkaus. Hän myös palaa aikuisen vaimon ja äidin elämään siinä vaiheessa, kun tämä alkaa pohtia syvemmin irrallisuutensa syitä.  

Galinan puoliso, Igor, jää teoksessa pitkään taustalle. Hän kyllä ”pelastaa” nuoren naisen tämän vanhempien kuoleman jälkeen, minkä kirjailija kuvaa erityislaatuisella tavalla kauniisti. 

Kirjailija pitää muissakin teoksissaan puolisoa ja lapsia usein perusturvana, joiden erityislaatua ei erikseen pohdita. Teoksen loppupuolella selviää, miksi arjen rakkaus voi olla hyvä valinta.

Kun Galina on käynyt läpi elämänsä tärkeät ihmiset ja tapahtumat, on aika palata takaisin vanhempien kohtaloon. Nykypäivän Pietarista hän löytää vastauksia kysymyksiin, joita ei ole koskaan ymmärtänyt edes esittää.

Kirjailijan kirkkaita havaintoja ja arkisia elämyksiä on ilo lukea, kiitos myös suomentaja Jaana Nikulan. Silti Lindénin tyyli juoksuttaa minämuotoista kerrontaa sivu sivulta ja luku luvulta saa lukijan välillä huokaamaan raskaasti. 

Jos tekstin imuun pääsee, ratkaisu avaa päähenkilön tapaa selvitellä elämänsä sotkussa olevia keriä omassa tahdissaan. Aivan teoksen lopussa on luvassa vielä palkitseva käänne.

Ina Ruokolainen

Zinaida Lindén

Monta maata sitten

Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2013, 280 s.  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalainen-lehdessä 30.10.

Petojen aika

Traagisesta syyskuun yhdennestätoista on tullut monille New Yorkin ja Washingtonin 2001 terrori-iskujen symboli. Mutta jo 28 vuotta aiemmin, 11.9.1973, päivästä muodostui pedon luku Chilen vallankaappauksen ja kenraali Augusto Pinochetin vallan uhreille.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika on järisyttävä kuvaus ajasta, jolloin Suomeenkin kantautuivat  laajasti ulkomaanuutiset sotilasjuntan tavasta hoitaa "epävakautta" yhteiskunnassa. Syrjäytetyn presidentti Salvador Allienden kohtalo - väitetty itsemurha - pysäytti. Tulevina vuosina Suomeen tulivat ensimmäiset kiintiöpakolaiset juuri Chilestä.

Olin 1973 syksyllä juuri täyttänyt 14 ja seurasin tiedostavan elämäni ensimmäistä suurta ulkomaanuutista tiiviisti. Minuun iski vielä pahemmin hieman myöhemmin tullut tieto suosikkirunoilijani Pablo Nerudan kuolemasta.

1970-luvulla Yleisradiossa oli vasemmistoystävällinen ilmapiiri, jonka ansiosta - joidenkin mielestä syystä - vasemmistohallituksen kaatamista ja juntan toimia seurattiin varsin tiiviisti. Sitä en muista, miten ihmisoikeusrikoksista, vainoista ja suoranaisesta kansanmurhasta, tuolloin puhuttiin. Myöhemminhän niitä on käsitelty mediassa laajasti.

Mutta takaisin Auli Leskisen romaaniin, jonka kirjoittaja on entinen Ylen ulkomaantoimittaja ja Latinalaisen Amerikan tuntija. Petojen aika on erittäin hyvin kirjoitettu, rankka ja surullinen kirja, jota varten kirjailija on ilmeisesti tehnyt paljon taustatyötä. Se ei kuitenkaan ole vain äärimmäisen tarkka reportaasi vaan hieno kuvaus yhden perheen, Rojasien, jäsenten ajatuksista ja kokemuksista. Etenkin perheen tyttären, Christinan, vaiheet niin kidutuskammiossa kuin elämässä ennen ja jälkeen nostavat lukijan ihon kananlihalle.

Petojen aika kertoo petoksesta ja äärimmäisesta pahuudesta mutta myös siitä, miten me tavalliset ihmiset käännämme helposti katseemme muualle, kun jotain pahaa alkaa tapahtua. Toivoa on siellä, missä joku puuttuu, auttaa ja välittää, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Selvyyden vuoksi: Leskisen kirjassa ei ole mitään kliseistä, ainoastaan minun vieläkin selkiytymättömissä ajatuksissani.

Lukekaa kirja, joka on myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Minä palautan sen tänään Lahden kaupungikirjastoon, jotta seuraava lukija saa sen nopeasti.

Onnea Eleanor Catton!

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on voittanut Booker-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana, 28-vuotiaana. Teos on tietenkin tärkeämpi kuin kirjailijan ikä, se on vielä suomentamaton Luminaries. Kultakuumeen ajoista kertova murhamysteeri ilmestyy suomeksi vuoden kuluttua syksyllä, kertoo Siltala-kustantamo Facebook-sivullaan.

Olen lukenut Cattonin Harjoitukset pariin kertaan, ensin Messilän kirjailijakokouksen 2011 innostamana ja viime talvena lukupiiriämme varten. Aiemmassa blogimerkinnässäni kirjasta pieni luonnehdinta.

Onnea Alice Munro!

Kanadalainen novellisti Alice Munro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin. Uskon, että kanssani onnittelee laaja (nais)lukijajoukko, joka ihailee Munron tarkkanäköisiä tarinoita aivan tavallisesta elämästä.

Kirjoittamistani kirjallisuusarvioista löytyy yksi Munro-arvostelu. Se on marraskuulta 2010, jolloin olin lukenut hänen teoksensa Liian paljon onnea.

Yritin äsken löytää kirjaa hyllystäni, mutta ilmeisesti olen joko antanut hyvän kiertää jollekin paljon lukevalle ystävälleni tai sitten vain sijoittanut sen johonkin muualle kuin aakkosten mukaan pitäisi. Viikonloppuna olen menossa maalle tyhjentämään kirjahyllyä ja kerään sieltä mukaani muut omistamani Munrot.

Luettuja, arvosteltuja ja unohtuneita kirjoja

Vajaat puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2012, aloin kirjata lukemani kirjat ylös tämän blogin lukupäiväkirjaan. Perimmäinen syy oli halu pysyä selvillä siitä, paljonko oikein luen ja mitä kirjoista jää mieleen.

Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.

Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.

Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.

Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.

Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.

Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.

Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.

Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.

Viikko aikaa nähdä Fellmanin pelto -elokuva

Kävin tänään katsomassa Kaisa Salmen Fellmanin pelto -elokuvan Lahden taidemuseossa. 25-minuuttinen teos perustuu huhtikuiseen performanssiin, johon itsekin osallistuin yleisönä. Se on myös itsenäinen taideteos, joka onneksi käyttää hienosti hyväksi muitakin elokuvan keinoja kuin vain tapahtuman taltiointia.

Sanon jo tässä vaiheessa: menkää katsomaan! Aikaa on vain viikko, sunnuntaihin 6.10. asti. 

Yksi tärkeä ratkaisu on esittää elokuvaa kolmikanavaisena eli samaan aikaan kolmelta suurelta kankaalta, jotka lähes täyttävät taidemuseon suurimman näyttelyhallin pisimmän seinän. Kun kankailla pyörii välillä kolmekin eri kuvakulmaa, katsoja todella kokee olevansa keskellä tapahtumaa. Myös filmissä puhuvat hyvin monenikäiset ihmiset tulevat lähelle.

Esiintyjistä osa kertoo sukunsa tarinaa, osa esittää jonkun muun kertomaa. Kertomukset on filmattu erikseen studiossa, mutta paria keskeistä ihmistä on kuvattu myös jo performanssin aikaan läheltä.

Oman kokemukseni mukaan suurimman vaikutuksen tekevät juuri ne, joissa kertojalla on myös henkilökohtainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin. Toisen kertojan punainen isoisä oli murhattu, toisen isoisä puolestaan ollut teloittajien puolella. Taiteilija Kaisa Salmi kertoi tekstien alkuperän vasta elokuvan jo katsottuamme, joten luotan kokemukseeni.

Elokuva on mielestäni sävyiltään jyrkempi kuin keväinen performanssi. Edelleenkään Kaisa Salmi ei ole ohjaajana ottanut poliittisesti kantaa suuntaan tai toiseen, mutta sovittamattomien mielipide-erojen maaperä on filmistä löydettävissä. Elokuva sisältää mm. Perussuomalaisten Jussi Niinistön ajatuksia siitä, miksi hänelle vuoden 1918 tapahtumat merkitsevät vapaussotaa ja punakapinan kukistamista.

Fellmanin pellolla lauloimme Marseljeesin yhdessä uusilla sanoilla, joissa Heikki Salo korosti ympäristöä ja ekologiaa. Elokuvan alkupuolella Kaisa Korhonen laulaa Marseljeesin tunnetuimmalla suomalaisella suomennoksella, joka työväenlauluna alkaa sanoilla "Nyt eespäin lapset synnyinmaan."

Filmi on jännittävä sekoitus fiktiota ja faksaa. Sen kestäessä kerrotaan mm. taistelussa kuolleiden, leireillä menehtyneiden ja teloitettujen lukumäärät molemmilta puolilta.

Elokuvan voi näillä näkymin nähdä vain ensi sunnuntaihin eli 6.10. asti ma-pe klo 10-17 ja la-su klo 11-17. Esitys alkaa alusta aina puolen tunnin välein, tasan ja puolelta. Liput 3, 2 ja 1 euroa. Taidemuseossa esitetään myös taltiointia performanssiin liittyneestä paneelikeskustelussa, jossa eri alojen asiantuntijat pohtivat sisällissodan perintöä.

Kaisa Salmi kertoi tämän päivän tiedotustilaisuudessa, että elokuvasta pyritään tekemään myös yksikanavainen teos, jota siis voisi esittää joko tv:ssä tai elokuvateatterissa. Joka tapauksessa seuraavaan mahdollisuuteen voi mennä jopa vuosia.