Kirjoittava nainen muistaa ja huijaa

Parasta Alice Munron novelleissa ovat alut, joissa hän käy suoraan asiaan. Tai ehkä sittenkin ihmiset, joihin lukija tutustuu ensin etunimeltä ja sitten syvemmin heidän tekojensa ja ajatustensa tahdissa. 

Vai olisivatko kuitenkin ne kokonaiset maailmat, joihin lukija ehtii upota noin kolmessakymmenessä sivussa kunnes tarinan loppu melkein yllättää?

Munro on yksi niistä harvoista Nobel-kirjailijoista, joilla oli vankka lukijakunta Suomessa jo ennen 2013 saamaansa palkintoa. Yksi lisäsyy on varmasti hänen luotettava suomentajansa Kristiina Rikman, jonka jäljiltä myös vivahteet ja rivinvälit ovat kohdallaan. Sekin auttaa, että kirjat ilmestyvät luotetussa Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Nyt on saatu suomeksi Nuoruudenystävä, joka on julkaistu alkukielellä jo 1990. Novellit voivat olla vielä vanhempia, sillä ne on julkaistu ensin Atlantic- ja New Yorker -lehdissä. 

Mutta vanhentuneita ne eivät ole. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät aina yhtä ajankohtaisia teemoja: muistamista ja unohtamista, pettämistä ja pettymyksiä ja aina päälle vyöryvää arkea. Usein tarinoissa on myös säie, joka kommentoi itse kirjoittamista.

Munro on omistanut kokoelman äitinsä muistolle. Lukijana oletan, että niminovellin minäkertoja on juuri kirjailija. Viisikymppisenä lihassairauteen kuollut äiti palaa kirjailijan uniin terveenä, mikä saa kertojan etsimään tietoa äidin salaperäiseksi jääneestä nuoruudenystävästä Florasta. 

Viimeisinä vuosinaan äiti on paljastanut, että pidempään eläessään hän olisi voinut olla kirjailija ja kirjoittaa Florasta, jonka kanssa ystävyys katkesi. Tytär löytää aivan toisenlaisen Floran ja pohtii, millaisen tarinan uskonlahkoon kuuluneesta ja syrjään jätetystä naisesta voisi kertoa – ja kertoo sen komeasti.

Kirjoittavan naisen historiaan sukeltaa myös kokoelman vaikuttavin novelli Meneseteung, joka on samalla yksi Munron tunnetuimmista ja tutkituimmista teoksista.

Novelli kertoo viktoriaanisen ajan runoilijasta Almeda Joynt Rothista, jonka elämää kirjailija tutkii tämän runojen, vähien perhetietojen ja juoruavan kaupunkilehden uutisten pohjalta. 

Todellinen henkilö tämä Meda ei ole, mikä ei estä kirjailijaa luomasta hänestä uskottavaa ihmistä ja aikakautensa edustajaa empaattisen tutkijan ottein etenevällä tyylillään. Novellin täydentävät muut ”aidot” runot, ja lopulta löytyy hautakivikin. 

Kaikki kokoelman novellit eivät jää mieleen yhtä voimakkaasti, mutta se on enemmänkin lukijan kuin kirjailijan syy. Tiiviitä ja merkityksillä lastattuja tarinoita kannattaisi nauttia vähitellen ja yksi kerrallaan, ei koko kokoelmaa peräkkäin.

Ina Ruokolainen

Alice Munro

Nuoruudenystävä

Suom. Kristiina Rikman

Tammi 2015, 332 s.

Kirja-arvio on ilmestynyt 8.4. Savon Sanomissa ja 13.4. Etelä-Suomen Sanomissa.