 | |
| Kansi: Satu Ketola |
Louhi dementiakodissa – nykyproosaa vai kansanrunoutta? Molempia,
todesti ja verevästi. Seija Vilénin Pohjan akka on jälleen yksi vahva
osoitus siitä, että Kalevalan kaltaisia
ikiaikaisia tarinoita kannattaa tulkita uudestaan.
Aloitetaan kielestä. Vilén ei kirjoita kalevalamittaa, mutta
kuolemaa lähestyvän ja asioita sekoittavan Louhen tajunnanvirta on silkkaa
runoutta:
”Mihin katosivat sanat? Milloin aloin vastailla ajatuksilla
ja sekoittaa käsiä, jalkoja? Haapa huojuva ontelotyvi, toukka syönyt sydämen,
mato maannut juuret. Puun lavassa kuoleman korppi.”
Hurjimmillaan Vilén keksii uusia sanoja ja ilmaisuja,
arkisimmillaan suorasanainen kerronta vie eteenpäin arjen tapahtumia.
Ja sitten rakenteeseen. Kertomuksen kehys ovat Louhen ja hänen
luonaan käyvän kirjailijan tapaamiset. Nykypäivän Lönnrot on kirjoittamista
opiskeleva Pertti, joka tuskailee ilmaisunsa kanssa. Kurssilla häntä kehotetaan
karsimaan koukeroita ja kirjoittamaan realistisesti suussa maistuvasta
pullasta.
Dementiakodissa, rouva Pohjan huoneessa, olisi tarjolla
realismia. Suljettu ovi, lääkkeet, valkojakut, syöttämiset ja vaipat.
Vaan ei kirjoittaja pääse helpolla, sillä Pohjolan Louhen
ajatukset karkaavat koko ajan menneisyyteen niin kuin vanhoilla tahtovat.
Hän on milloin mahtava emäntä, milloin tyttö vasta astumassa
avioon. Nämä muistin harharetket ovat joko tosia sukelluksia johonkin koettuun
tai haavekuvia – kuka tietää.
Louhi kokee uudestaan Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen
vierailut, kansalliseepoksesta tutut kosio- ja ryöstöretket. Hänellä on
vastuullaan suuri tila poroineen, eikä hän halua kumartaa vieraasta
kulttuurista tuleville vaan taistelee omastaan matriarkaalisella oikeudella.
Vilén ei pysähdy kuvaamaan Kalevalan miesten pelkäämää ja
vihaamaa Pohjan akkaa, vaan antaa tämän olla myös nainen. Vanhus muistaa vielä
laitossängyssäkin nuoren tytön lettinsä ja miehen kaipuunsa. Hän suree
tytärtään, joka lähti Pohjolasta Kalevalan maille kuolemaan.
Sammon taonta on yksi Kalevalan mysteereistä, ja siihen
kirjailija tarjoaa naisen näkökulman. Kun keski-iällä vielä äidiksi tullut
nainen liekuttaa sylissään pientä poikaa, hän on saanut aarteensa.
Pitääkö sitten tuntea Kalevala, jotta voi lukea Pohjan akan?
Ei, mutta toki näiden ihme tyyppien ominaisuudet ja seikkailut alkavat
kiinnostaa, jos eivät kaikki ole muistissa.
Seija Vilénin Hare Krishna -menneisyyttään käsittelevä esikoisteos
Mangopuun alla (2010) tavoitteli jo
kerrontaa, jossa muistot ovat yhtä paljon hajuja, tuntoja ja värejä kuin
sanojakin. Esikoista lukiessa en vielä päässyt mukaan imuun, ehkä siksi, että
odotin jotain konkreettisempaa.
Pohjan akassa keinot ja sisältö ovat sopusoinnussa. Olisiko
tässä meille nyt suomalainen maaginen realisti, jonka kertoma sukusaaga vain on
sattunut saamaan inspiraationsa Kalevalasta?
Ina Ruokolainen
Seija Vilén
Pohjan Akka
Avain 2012, 236 s.
Arvio on aiemmin julkaistu Savon Sanomissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti