Hidasta mediaa

Syksyn mittaan keräsin sivupöydälle pinoa kirjoista ja lehdistä, jotka ehtisin lukea "sitten joululomalla". Nyt ei ole kahteen päivään tullut sanomalehtiä, mutta pino ei ole vajennut yhtään. Joulun alla tulleissa lehdissä (meillä Helsingin Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat ja Hufvudstadsbladet) oli paljon luettavaa, sillä jouluhan ajoittui sopivasti viikonvaihteeseen. Viikonvaihdeliitteiden ja -sivujen lisäksi lehdissä on kiitettävästi kulttuuria, jota olen kerrankin kahlannut rauhassa. Useimmat jutuista ovat lähes ajattomia, tietenkin jonkinlaisella joulupainotuksella, joten niiden lukemisjärjestyksellä ei ole mitään väliä.

Joulun kaltaiset päivät on kuin tehty hitaalle medialle, mahdollisuudelle irrottautua koko ajan pyörivästä uutiskoneesta. Toivottavasti välipäivät vielä jatkavat hieman uneliasta uutisointia, sillä eivät Suomessa ja maailmalla sattuneiden onnettomuuksien seuraaminen välttämättä tee meistä valveutuneempia ihmisiä. Kannattaa lukea tätä koskeva Heikki Sauren kolumni Perverssi uutisrituaali, joka julkaistiin Journalistissa 21/2006. Tässäkin on tietenkin poikkeuksensa - muistan kyllä kahden vuoden takaisen hyökyaallon ja sen jälkeisen tiedotus- ja uutiskoneistojen nukahduksen. Nyt haluaisin ajatella, että koneiston hereillä olo riittää, jotta isoissa tapahtumissa ennen kaikkea asianosaiset saisivat tietoa nopeasti. Olen todella onnellinen, etten enää ole mukana uutistyössä, vaan voin hetkittäin leikkiä tavallista median kuluttajaa, jolla halutessaan on myös mahdollisuus pitää taukoja valveilla olosta.

Ajattomien lehtijuttujen lisäksi olen lukenut (itse hankkimiani) joululahjakirjoja, Lundánin pariskunnan Viikkoja kuukausia ja Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista. Oikeastaan kirjat oli tarkoitettu teatteria opiskelevalle tyttärelle (joka on hyvin perehtynyt sekä Reko Lundánin että Hella Wuolijoen näytelmiin), mutta nopeana lukijana tartuin ensin Lundánien tekstiin. Erittäin koskettava ja tarpeellinen kirja kaikille niille/meille, jotka ovat joutuneet seuraamaan läheisen ihmisen sairastumista ja kuolemaa. Lisäksi se on hämmästyttävän hyvin kirjoitettu, kun tietää, ettei kirjailijoilla ollut mahdollisuutta odottaa ja ottaa tilanteeseen etäisyyttä.

Tuomiojan tekstiin olen vasta pääsemässä sisälle. Hiemanhan se on kuivakasta, minkä lisäksi silmään pistää sama vika kuin omissa teksteissäni: häiritsevä mutta-lauseiden käyttö. Näkökulma on kuitenkin todella mielenkiintoinen, Suomessa tunnetun Hellan ja hänen täällä paljon tuntemattomamman sisarensa Salmen, vaiheiden seuranta. Historiantutkija en ole, mutta sen verran alaa opiskellut ja myös 1900-luvun alun kulttuurihistoriaan tutustunut, että nautin Tuomiojan otteesta. Mitä siitä, että punaiset siskokset olivat kirjoittajan sukulaisia, hän kyllä osaa olla sekä armoton tutkija että ihmisluonteen kohdalla ymmärtävä kirjailija.

Entäs se työhuoneen kirja- ja lehtipino? Löysin siitä juuri Time-lehden, jonka ostin viikko sitten lentokentältä ja luin nautinnolla pitkäksi venyneellä lennolla. Kyseessä on numero, jossa lehti valitsi Vuoden henkilöksi meidät median käyttäjät eli nykyisin yhä enemmän tuottajat. Valintahan uutisoitiin kiitettävästi sekä meikäläisessä mediassa että monissa blogeissa. Oli kuitenkin ihan eri juttu lukea Timen hyvin tehdyt taustajutut lehdestä; niissä oli todellista lisäarvoa verrattuna pikauutisiin. Mutta nyt lehti joutaa roskiin.

Ehkä palaan loppuun pinoon vielä lähiaikoina. Varsinainen joulunaika loppuu tähän iltaan, mutta hankkimani flunssan takia unelias tyhjäkäynti jatkuu. Peiton alla on hyvä lukea.