Kirjojen lukemiseen jää tällä hetkellä aivan liian vähän aikaa. Jotain ehtii sentään iltaisin sängyssä, vaikka uupumus liian usein sulkee ensin silmät ja sitten tiputtaa kirjan syliin.
Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen. Avain 2011.
Saure paneutuu henkimaailman ilmiöihin pääasiassa suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavin kokemusten kautta. Kirja on huiman mielenkiintoinen matka tällaiselle jalat maassa -ihmiselle, joka ei ole aiemmin kokenut mitään tarvetta ottaa selvää siitä, mitä merkitsee vaikkapa transsiparannus tai regressioistunto. Tämän jälkeen kiinnostus väkisinkin herää, sen verran elävästi ja selkeästi Saure - kohteensa äänellä - tarinoi. Vaikka teoksessa ei ole haluttu mässäillä hengillä, eläydyin alkuosassa sen verran syvästi sen tarinoihin, että ihan pikkuisen illalla pelotti. Pääsanoma on kuitenkin se, ettei henkimaailmassa ole mitään pelättävää.
Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Suom. Terhi Leskinen. Otava 2003.
Tässäpä yksi niistä oivallisista kirjoista, joita tuskin olisin löytänyt ilman lukupiiriä! 15-vuotiaan Christopherin näkökulmasta kerrottu (nuorten)kirja lähtee liikkeelle kuolleesta koirasta, jonka tappajaa nuori mies alkaa selvittää. Dekkarista ei kuitenkaan ole kysymys, vaan Christopherin yrityksestä selvittää itselleen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Aika pian lukijalle selviää, että kertoja on erityinen: hän ymmärtää matematiikkaa mutta ei ihmisten ilmeitä eikä missään tapauksessa halua matkustaa mihinkään uusiin paikkoihin tai koskettaa ketään ihmistä. Kirja antaa ihan uuden näkökulman siihen, millaiselta maailma voi tuntua, haista, kuulua ja näyttää, jos jotkin aistit ja kyvyt ovat ylivirittyneitä ja toiset eivät toimi ollenkaan niin kuin meiltä odotetaan. Merkillinen ja silmiä avaava matka tämäkin!
lauantaina, helmikuuta 26, 2011
torstaina, helmikuuta 24, 2011
Tatun ja Patun ja Ellan ystäville
Tämä on mainos: olen ollut suunnittelemassa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, joka tänä vuonna järjestetään jo toukokuussa, 4.-5.5. Kurssin otsikko on Outolasta Maukkaan ja Väykkään, Kuvakirjan monet maailmat.
Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.
Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.
Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.
Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.
Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.
Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.
sunnuntaina, helmikuuta 20, 2011
Pienten ideoiden kirjamessut
Kävin tämänvuotisilla Lahden Kirjamessuilla molempina viikonlopun päivinä. Päämotiivini oli tavata kulttuurista kiinnostuneita tuttavia, mutta olin etsimässä myös uusia lähteitä ja ideoita omaan työhöni kriitikkona ja toimittajana. Kovin paljon en osannut odottaa, sen verran sattumanvaraista tiedottaminen oli. Etukäteen tullut messulehti ei juuri houkuttanut lukemaan, nettisivuilla on lisäksi ihan liikaa kielivirheitä.Itse messut sen sijaan olivat myönteinen yllätys. Niiltä puuttuivat isot kustantajat, mutta se ei ole ongelma sellaiselle ihmiselle, joka etsii muutakin kuin mahdollisimman halpoja kirjoja. Ja olihan niitäkin Rosebudin osastolla, joka edusti myös joitain isompia kustantajia. Pienkustantajat taas tarjosivat juuri niitä helmiä, joita usein ei saa kysymälläkään ketjukirjakaupoista. Ostin mm. Nastamuumio-kustantamon osastolta Lev Rubinšteinin runoteoksen Tässä olen minä ja Lázsló Szörenyin teoksen Pitkä viini.
Ehdottomasti parhaat ideat tarjosi tänä vuonna kuitenkin Sysmän kirjakylän osasto. Osastolla oli Sysmän kirjakylän oy:n julkaisemaa kirjallisuutta, omakustanteita ja monenlaisia ammattilaisia, mm. kirjoja korjaava Artnikkari. Vein tekijälle kaksi sukuaarretta entistettäviksi ja odotan tietysti jännityksellä, millaisessa kunnossa ne tulevat takaisin.
Moni menee kirjamessutapahtumiin ennen kaikkea kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja. Minä olen tässä suhteessa aika valikoiva, sillä mieluummin lue
n hyvän kirjan kuin kuuntelen löysän keskustelun sen ympäriltä. Tämän aamun aloitus, emerituspiispa Juha Pihkalan ja avaruus- tähtitieteen professorin Esko Valtaojan, haastattelu oli kuitenkin elävää ja sivistynyttä keskustelua. Haastattelija, kirjallisuusihminen Tuulikki Norrlin, ei turhaan lähtenyt keskeyttämään jutustelua sen parhaissa kohdissa. Kysymyshän on uskonnon ja tieteen mittelystä, jota herrat ovat nyt tehneet jo kahdessa kirjassa sen verran suvaitsevan hedelmällisesti, ettei kenenkään tarvitse ainakaan heidän takiaan erota kirkosta tai liittyä siihen.En ole lukenut Tiedän uskovani, uskon tietäväni -kirjaa, joten en osaa sanoa, pystyvätkö herrat olemaan yhtä hurmaavia kirjallisessa keskustelussa kuin elävinä - todennäköisesti. Asiasta kiinnostunut voi lukea vaikkapa Helsingin Sanomien tai Kansan Uutisten Verkkolehden arvostelut.
Varasto, elämä ja kuolema
Kävin perjantai-iltana, harvinaisen työntäyteisen ja raskaan viikon jälkeen katsomassa Varasto-näytelmän Lahden kaupunginteatterissa. Arto Salmisen tiukka teksti oli saanut veroisensa toteutuksen, jossa oli sekä huumoria että asennetta ja ennen kaikkea hyviä roolitöitä. Ei ole ihan helppoa esittää kouluttamatonta, kieroa tai tyhmää varastomiestä tai myyjää niin, että hänestä löytyy myös muita ominaisuuksia. Tai pistää näytelmän kaksi varasta vastaamaan sen filosofisesta ja moraalisesta sanomasta. Vielä vaikeampaa on kertoa tuo tarina niin, että ihmisistä pitää ja heistä välittää. Näytelmän alatyylin sanoilla ryyditetty dialogi ei viljele kirosanoja tai sukupuolielinten lempinimiä shokeerauksen vuoksi vaan oikeissa yhteyksissä vahvistamassa sanomaa siitä, miten osa ihmisistä tiputetaan tämän yhteiskunnan marginaaliin. Tarvitaan siis sekä hyvä teksti että kunnon esittäjät.
Näytelmän kirjoittaja Arto Salminen ei koskaan ehtinyt nähdä tekstinsä kantaesitystä Kansallisteatterissa, sillä hän kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen 46-vuotiaana. Kannattaa lukea Harri Haanpään muistosanat WSOY:n sivulta, niissä on kerrottu perusasiat tinkimättömän kirjailijan suhtautumisesta elämään ja etenkin työhönsä, kirjoittamiseen.
Perjantai-illan teatterikäyntini osui tilanteeseen, jossa olin juuri kuullut toisen tinkimättömästi työhönsä suhtautuneen kirjoittajan, Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikön Asko Hynnisen kuolemasta. Hänkin menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen aivan liian varhain, 52-vuotiaana. Muistan parikymmentä vuotta nuoremman Askon, jonka kanssa järjestimme koulutuksia kollegoille ja väittelimme tiukastikin journalismista ja sen tekemisestä, välillä kulttuuristakin. Viimeisen henkilökohtaisen keskustelun kävin hänen kanssaan noin kuukausi sitten Tuomari Nurmiosta ja taiteilijaa käsittelevästä Dumari-kirjasta, jota me kummatkin pidimme sekä erinomaisen hyvänä elämäkertana että yhteiskunnallisena ja kulttuuria käsittelevänä ajankuvana. Ikävä tulee Askoa ihmisenä ja hänen teräviä huomioitaan.
Askon muistosanat voi lukea tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien paperilehdestä, ne kirjoitti päätoimittaja Heikki Hakala.
Näytelmän kirjoittaja Arto Salminen ei koskaan ehtinyt nähdä tekstinsä kantaesitystä Kansallisteatterissa, sillä hän kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen 46-vuotiaana. Kannattaa lukea Harri Haanpään muistosanat WSOY:n sivulta, niissä on kerrottu perusasiat tinkimättömän kirjailijan suhtautumisesta elämään ja etenkin työhönsä, kirjoittamiseen.
Perjantai-illan teatterikäyntini osui tilanteeseen, jossa olin juuri kuullut toisen tinkimättömästi työhönsä suhtautuneen kirjoittajan, Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikön Asko Hynnisen kuolemasta. Hänkin menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen aivan liian varhain, 52-vuotiaana. Muistan parikymmentä vuotta nuoremman Askon, jonka kanssa järjestimme koulutuksia kollegoille ja väittelimme tiukastikin journalismista ja sen tekemisestä, välillä kulttuuristakin. Viimeisen henkilökohtaisen keskustelun kävin hänen kanssaan noin kuukausi sitten Tuomari Nurmiosta ja taiteilijaa käsittelevästä Dumari-kirjasta, jota me kummatkin pidimme sekä erinomaisen hyvänä elämäkertana että yhteiskunnallisena ja kulttuuria käsittelevänä ajankuvana. Ikävä tulee Askoa ihmisenä ja hänen teräviä huomioitaan.
Askon muistosanat voi lukea tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien paperilehdestä, ne kirjoitti päätoimittaja Heikki Hakala.
torstaina, helmikuuta 17, 2011
Kirjojen rakastajan verkkolukupiiri
Suosittelen Etelä-Suomen Sanomien uutta verkkolukupiiriä, jota vetää kirjojen rakastaja Tuulikki Norrlin.
Olen noin kaksi vuotta osallistunut hänen kanssaan ihan vanhanaikaiseen lukupiiriin, jossa joukko ihmisiä istahtaa illaksi saman pöydän ääreen ruotimaan lukemaansa kirjaa. Keskustelu on aina ollut antoisaa ja Tuulikki sen kantavia voimia. Kaikille yhteinen päivämäärä ei kuitenkaan aina sovi, eivätkä kaikki muutenkaan pysty matkustamaan kotinsa ulkopuolelle. Heille verkkolukupiiri on loistava mahdollisuus keskustella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa! Ja myös meille, jotka haluamme lukea ja keskustella lukemastamme ihan missä vain.
Tuulikki esittelee verkkolukupiiriä ja haastattelee kirjailijoita myös tulevana viikonloppuna Lahden kirjamessuilla.
Olen noin kaksi vuotta osallistunut hänen kanssaan ihan vanhanaikaiseen lukupiiriin, jossa joukko ihmisiä istahtaa illaksi saman pöydän ääreen ruotimaan lukemaansa kirjaa. Keskustelu on aina ollut antoisaa ja Tuulikki sen kantavia voimia. Kaikille yhteinen päivämäärä ei kuitenkaan aina sovi, eivätkä kaikki muutenkaan pysty matkustamaan kotinsa ulkopuolelle. Heille verkkolukupiiri on loistava mahdollisuus keskustella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa! Ja myös meille, jotka haluamme lukea ja keskustella lukemastamme ihan missä vain.
Tuulikki esittelee verkkolukupiiriä ja haastattelee kirjailijoita myös tulevana viikonloppuna Lahden kirjamessuilla.
maanantaina, helmikuuta 14, 2011
"En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan löytämään kirjoittajan sisältään"
Osallistuin viime viikolla kaksipäiväiseen Taide käy työssä -seminaariin, johon oli koottu taidealojen asiantuntijoita, tutkijoita ja opettajia. Yksi luennoitsijoista ja työpajan pitäjistä oli Gillie Bolton, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija, jonka menetelmistä olen kirjoittanut aiemminkin.
Bolton ohjaa usein sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä, joita hän auttaa kirjoittamisella käsittelemään sairauttaan. Toinen kohderyhmä ovat terveydenhuoltoalan työntekijät, joiden pitää jaksaa tehdä töitä näiden ihmisten kanssa. Menetelmän nimi on Reflective Creative Writing.
Tässä muutamia Boltonin luennosta poimimiani perusasioita, joihin hänen metodinsa perustuu.
En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan opetan heitä löytämään kirjoittajan sisältään.
Työsi on erittäin tärkeää! Boltonin mukaan suurin osa ihmisistä uskoo, että juuri heidän työnsä on vain tavallista, arkipäiväistä, eikä kiinnosta ketään muuta. Kirjoittaminen voi auttaa heitä näkemään toisin, löytämään omat, mielenkiintoiset tarinansa.
Taide on taikaa! Bolton nojaa Jean-Francois Lyotardin ajatukseen, jonka mukaan me kirjoitamme ennen kuin tiedämme, mitä sanoa, miten sen sanomme ja saadaksemme selville sen, mitä haluamme sanoa. Bolton soveltaa asiaa käytännössä harjoituksissaan, jossa hän kehottaa ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi kuusi minuuttia asiasta, joka ensimmäisenä tulee hänen mieleensä, nostamatta kynää välillä paperista.
Asiat nousevat esille, ennen kuin tarina nostaa ne esille. Tämä havainto tulee eräältä Boltonin kirjoittajaryhmäläiseltä ja liittyy edelliseen kohtaan. Itsekin huomasin lyhyessä työpajassa, että kirjoittaminen ajattelematta tai automaattisesti toimii. Kuuden minuutin tarinassani yli hyvin yllättävä, jopa kipeä sisältö.
Pidän runoudesta, koska en saa sitä tekemään, mitä haluan. Runouden on tehtävä se, mitä runous haluaa.Toinen Boltonin oppilaan kiteytys, jota opettaja selittää: Sallimme itsellemme sen, että teemme taidetta.
Älä anna ajattelun häiritä! Tekeminen merkitsee. Työpajan metodia voi vielä selventää teatterimetaforalla. Kun käymme teatterissa, näemme vain valmiin teoksen ja tiloista lämpiön, katsomon ja ne esiripun takaiset tilat, joissa esitys tapahtuu. Näyttämön takana on kuitenkin valtava määrä jännittäviä takahuoneita, joissa rakennetaan lavasteita ja ommellaan pukuja, puetaan ja meikataan näyttelijöitä jne. Mielemme kuitenkin pysyy useimmiten katsomossa, kun meidän pitäisi päästää se työhuoneisiin hommiin. Tässä auttaa se, että vain alamme kirjoittaa.
Luota kirjoittamisprosessiin! Arvosta itseäsi ja kykyjäsi! Sinä itse otat vastuun kirjoittamisprosessista, ei pomosi, ohjaajasi tai tutorisi.
Sisältö on tärkein: Älä kirjoittaessasi välitä kieliopista, rakenteesta tai muista säännöistä! Ehdit korjata tarinan myöhemmin.
Anna itsellesi aikaa! Ole avokätinen ja armollinen itseäsi kohtaan! Kirjoittaminen alkaa sujua, kun nautit siitä.
Vaikka kirjoittaisit vaikeista aiheista ja ihmisistä, ole armollinen myös niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoitat. Mieti asiaa toisen ihmisen näkökulmasta. Tästä Bolton kertoi esimerkin, jossa kätilö kirjoitti ensin tarinan synnyttäjästä, joka oli hänen mielestään käyttäytynyt täysin mahdottomalla tavalla. Kun kätilöä pyydettiin kuvailemaan tapahtumat synnyttävän äidin näkökulmasta, hän ymmärsi naisen olleen hirvittävän peloissaan ja käyttäytyneen siksi huonosti.
Ja vielä loppukevennys. Bolton näytti meille sarjakuvaa, jossa sarjakuvan Lassi kirjoittaa kirjettä joulupukille. Siinä hän haukkuu pukin aiemmista vuosista, jolloin Lassi ei koskaan ollut saanut mitään haluamaansa lahjaa. Leevi-tiikeri toteaa, että Lassi ehkä haluaisi nukkua yön yli, ennen kuin lähettää kirjeen eteenpäin. Tiedän, vastaa Lassi, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntui hyvältä.
Ei haittaa, vaikka kirjoittaisi kamalia sanoja elämänsä vaikeista tapahtumista ja ihmisistä. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle tekstin näyttää. Vanhanaikainen päiväkirja on turvallisempi kuin kaikille avoin blogi tai Facebook. Eikä joulupukillekaan ehkä kannata paljastaa aivan kaikkea.
Gillie Boltonin menetelmiin voi tutustua tarkemmin hänen verkkosivullaan.
Bolton ohjaa usein sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä, joita hän auttaa kirjoittamisella käsittelemään sairauttaan. Toinen kohderyhmä ovat terveydenhuoltoalan työntekijät, joiden pitää jaksaa tehdä töitä näiden ihmisten kanssa. Menetelmän nimi on Reflective Creative Writing.
Tässä muutamia Boltonin luennosta poimimiani perusasioita, joihin hänen metodinsa perustuu.
En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan opetan heitä löytämään kirjoittajan sisältään.
Työsi on erittäin tärkeää! Boltonin mukaan suurin osa ihmisistä uskoo, että juuri heidän työnsä on vain tavallista, arkipäiväistä, eikä kiinnosta ketään muuta. Kirjoittaminen voi auttaa heitä näkemään toisin, löytämään omat, mielenkiintoiset tarinansa.
Taide on taikaa! Bolton nojaa Jean-Francois Lyotardin ajatukseen, jonka mukaan me kirjoitamme ennen kuin tiedämme, mitä sanoa, miten sen sanomme ja saadaksemme selville sen, mitä haluamme sanoa. Bolton soveltaa asiaa käytännössä harjoituksissaan, jossa hän kehottaa ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi kuusi minuuttia asiasta, joka ensimmäisenä tulee hänen mieleensä, nostamatta kynää välillä paperista.
Asiat nousevat esille, ennen kuin tarina nostaa ne esille. Tämä havainto tulee eräältä Boltonin kirjoittajaryhmäläiseltä ja liittyy edelliseen kohtaan. Itsekin huomasin lyhyessä työpajassa, että kirjoittaminen ajattelematta tai automaattisesti toimii. Kuuden minuutin tarinassani yli hyvin yllättävä, jopa kipeä sisältö.
Pidän runoudesta, koska en saa sitä tekemään, mitä haluan. Runouden on tehtävä se, mitä runous haluaa.Toinen Boltonin oppilaan kiteytys, jota opettaja selittää: Sallimme itsellemme sen, että teemme taidetta.
Älä anna ajattelun häiritä! Tekeminen merkitsee. Työpajan metodia voi vielä selventää teatterimetaforalla. Kun käymme teatterissa, näemme vain valmiin teoksen ja tiloista lämpiön, katsomon ja ne esiripun takaiset tilat, joissa esitys tapahtuu. Näyttämön takana on kuitenkin valtava määrä jännittäviä takahuoneita, joissa rakennetaan lavasteita ja ommellaan pukuja, puetaan ja meikataan näyttelijöitä jne. Mielemme kuitenkin pysyy useimmiten katsomossa, kun meidän pitäisi päästää se työhuoneisiin hommiin. Tässä auttaa se, että vain alamme kirjoittaa.
Luota kirjoittamisprosessiin! Arvosta itseäsi ja kykyjäsi! Sinä itse otat vastuun kirjoittamisprosessista, ei pomosi, ohjaajasi tai tutorisi.
Sisältö on tärkein: Älä kirjoittaessasi välitä kieliopista, rakenteesta tai muista säännöistä! Ehdit korjata tarinan myöhemmin.
Anna itsellesi aikaa! Ole avokätinen ja armollinen itseäsi kohtaan! Kirjoittaminen alkaa sujua, kun nautit siitä.
Vaikka kirjoittaisit vaikeista aiheista ja ihmisistä, ole armollinen myös niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoitat. Mieti asiaa toisen ihmisen näkökulmasta. Tästä Bolton kertoi esimerkin, jossa kätilö kirjoitti ensin tarinan synnyttäjästä, joka oli hänen mielestään käyttäytynyt täysin mahdottomalla tavalla. Kun kätilöä pyydettiin kuvailemaan tapahtumat synnyttävän äidin näkökulmasta, hän ymmärsi naisen olleen hirvittävän peloissaan ja käyttäytyneen siksi huonosti.
Ja vielä loppukevennys. Bolton näytti meille sarjakuvaa, jossa sarjakuvan Lassi kirjoittaa kirjettä joulupukille. Siinä hän haukkuu pukin aiemmista vuosista, jolloin Lassi ei koskaan ollut saanut mitään haluamaansa lahjaa. Leevi-tiikeri toteaa, että Lassi ehkä haluaisi nukkua yön yli, ennen kuin lähettää kirjeen eteenpäin. Tiedän, vastaa Lassi, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntui hyvältä.
Ei haittaa, vaikka kirjoittaisi kamalia sanoja elämänsä vaikeista tapahtumista ja ihmisistä. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle tekstin näyttää. Vanhanaikainen päiväkirja on turvallisempi kuin kaikille avoin blogi tai Facebook. Eikä joulupukillekaan ehkä kannata paljastaa aivan kaikkea.
Gillie Boltonin menetelmiin voi tutustua tarkemmin hänen verkkosivullaan.
sunnuntaina, helmikuuta 13, 2011
Kuninkaan puhe ja äidin hotelli
Nähty: elokuva Kuninkaan puhe. Suomalaiset elokuva-arvostelijat eivät ole innostuneet elokuvasta mitenkään valtavasti, mutta minä viihdyin filmin parissa ja jopa liikutuin. Elokuvalla on ihan oikea aihe - puhevikaisen ja esiintymiskammoisen kuninkaan pakko esiintyä radiossa eli "modernissa mediassa" - ja taustalla uhkaava ja lopulta alkava toinen maailmansota. Lisäksi brittituotanto marssittaa jälleen esiin liudan hyviä näyttelijöitä kuten puheopettajaa esittävän Geoffrey Rushin. En hirveästi perusta tähtiajattelusta, mutta kuningasta esittävän Colin Firthin karisma myös puree täysillä.
Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.
Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
