Johanna Sinisalon Linnunaivot pakottaa ajattelemaan fanatismia
Tämä aika suorastaan huutaa tekstejä, joissa pohditaan ihmisen ja luonnon välistä kamppailua herruudesta. Johanna Sinisalo osallistuu keskusteluun teoksella Linnunaivot, jossa ihmisen jokainen väärä valinta on siemen ekokatastrofille.
Luontoon heitetty tamponi voi olla yhtä kohtalokas kuin kritisoidut lennot maapallon toiselle puolelle. Linnunaivoissa syyllistytään molempiin.
Sinisalo heittää peliin kaksi nykyajan nomadia. Heidi rimpuilee isäukon junailemassa työpaikassa PR-assistenttina, pikkupomojen mielihalujen juoksutettavana. Hän tapaa Lapissa Jyrkin, baarimikon, jolla on periaatteita.
Pätkätyöt ja -suhteet ovat heille arkipäivää, Jyrkille valinnan kautta, Heidille olosuhteiden pakosta. Sen verran todellisuudet kohtaavat, että kanssakäymistä voi nimittää suhteeksi. Kun Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaeltamaan, Heidille tulee hätä ilmoittautua mukaan.
Kohteena on Down Under, Uuden Seelannin ja Australian syrjäisimmät erämaat. Vain Jyrkillä on aavistus, miten kovaa siellä voi olla. Hän on aiemmin rämpinyt, kiivennyt, kantanut varusteita ja selvinnyt viikkojen suihkuttomuudesta.
Äärimmäisissä oloissa selviäminen on Jyrkille pakkomielteeseen verrattava elämäntapa, jota hän puolustelee ekologisilla valinnoilla. Hän punnitsee grammalleen makuupussit ja makkarasiivut eikä jätä muruakaan jätettä jälkeensä.
Heidin matkaeväs on asenne. Hän haluaa irti pissaliisaksi nimittelevästä isästä ja vähättelevistä työtovereista. Ihmeellisesti hän myös luottaa mieheen, tämän fanaattisen tarkkoihin tietoihin ympäröivästä luonnosta. Kunnes alkaa tapahtua pieniä onnettomuuksia ja kunnes nainen ei enää kestä nälkää tai taskussa painavia roskia.
On alusta asti selvää, ettei matkalla käy hyvin. Sinisalo kuvailee äärimmäisen taitavasti tienhaarat, joissa pitää tehdä valintoja. Heidin ja Jyrkin sisäiset monologit vievät syvälle päähenkilöiden ajatuksiin ja kivusta huutaviin lihaksiin. Ei ole sattumaa, että Heidin matkalukemisena on Joseph Conradin Pimeyden sydän.
Linnunaivot-nimi viittaa kea-papukaijoihin, joiden läsnäolo ahdistaa ja muuttuu jopa konkreettiseksi vaaraksi. Ihmisten ansiota sekin, tietysti.
Sinisalon kirja on intensiivinen lukukokemus, joka pakottaa myös miettimään fanaattisuuden ja arkijärjen suhdetta. Onko järkevää tehdä aina oikein, jos se ajaa muut tuhoisiin tekoihin?
Ina Ruokolainen
Johanna Sinisalo: Linnunaivot. 331 s. Teos 2008.
Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.9.2008
sunnuntaina, syyskuuta 28, 2008
sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008
Kirjajuttu: Fedja-sedän isästä tuli suomalaisten Eetu
1970-luvun lopulla ei Suomessa tainnut olla montakaan lasta, joka ei olisi kuullut repliikkiä ”Täällä posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen!”. Posteljoonin epätoivoinen keskustelu oven läpi naakan kanssa oli yksi niistä Fedja-setä, kissa ja koira kirjan kohokohdista, joita toisteltiin kodeissa, päiväkodeissa ja Tarmo Mannin lukemana radiossa.
1976 suomeksi julkaistusta kirjasta tuli muutamassa vuodessa hitti, joka pitää pintansa yhä uusien sukupolvien lukusuosikkina ja teattereiden sovituksena.
Kirja sai myös jatko-osia, joissa kuusivuotias Fedja-setä (poika) jatkaa jokseenkin anarkistista asumistaan yhdessä koiransa Mustin ja kissa Matroskinin kanssa ja törmää yhä kummallisempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin aikuisten luomassa maailmassa. Lisäksi Uspenski tunnetaan mm. Krokotiili Genasta ja Takuumiehistä.
Valtion epäsuosiossa
Mutta itse kirjailija Eduard Uspenskista täällä ei täällä vielä 1970-luvulla tiedetty paljonkaan. Miksi ei, se selviää Hannu Mäkelän juuri ilmestyneestä Eetu-kirjailijamuotokuvasta.
– Muut sen ajan neuvostoliittolaiset lastenkirjat olivat niin opettavaisia, ettei edes kukaan opettaja olisi niitä lukenut. Mutta Uspenski ei suostunut kirjoittamaan Leninistä, vallankumouksesta tai isänmaallisuudesta. Hänellä oli harvinaista huumoria ja satiiria, johon sensuuri tarttui, Mäkelä kertoo.
Näennäisesti vaarattomia lastenkirjoja kirjoittanut Uspenski ei ollut sen paremmin Neuvostoliiton valtion kuin kirjailijaliitonkaan suosikki, minkä vuoksi hänen kirjojaan ei julkaistu yli kymmeneen vuoteen. Hän ei myöskään ollut sopiva henkilö esiintymään kirjailijoiden tilaisuuksissa, etenkään ulkomaalaisille.
Epäsuosioon riitti, että teksteistä ja kirjailijan käytöksestä paistoi liian hyvin läpi se, mitä mieltä hän oli kahlitsevasta systeemistä. Kaikkein tärkeintä kirjailijalle kun oli tulla toimeen lasten kanssa huumorin keinoilla.
– Aloin ensin kirjoittaa aikuisille, mutta en ollut tarpeeksi viisas opettamaan ketään. Lapset olivat helpompia, ymmärsin heitä ja he minua. Kun minua ei julkaistu, esiinnyin paljon kouluissa ja opin, mikä lapsia nauratti.
70-vuotias kirjailija kertoi elämästään Helsingissä viime viikolla, jolloin julkaistiin Mäkelän Eetu-muotokuvan lisäksi suomennos Uspenskin kirjasta Fedja-setä ja kummitus.
Suomen-suhteet pelastivat
Uspenski ja Mäkelä ovat olleet ystäviä 32 vuotta. Oli monen sattuman summaa, että Mäkelä silloisena kustannustalo Otavan edustajana sai käsiinsä Neuvostoliitosta ensimmäisen Fedja-setä-kirjan ja sittemmin myös kirjailijan.
Jälkimmäiseen tosin tarvittiin myös hartiavoimin töitä ja suhteita. Ensimmäisen kerran elämässään Uspenski pääsi Suomeen ja ylipäätään ulkomaille 1977, lähes 40-vuotiaana. Vuosien mittaan hänestä tuli suomalaisten rakastama Eetu.
Suhteet Suomeen olivat tärkeitä kirjailijalle monessa mielessä. Kun kirjoja ei kotimaassa julkaistu, Suomen käännöksistä tuli edes ropoja. Kirjailija uskoo olleensa epäsuosion aikana myös oikeassa vaarassa.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa.
Fedja-setiä ja muita Uspenskin kirjoja on käännetty jo lukuisille kielille, ja Jeltsinin ajoista lähtien kirjailija on taas ollut suosiossa kotimaassaankin. Suomalaiset ovat kuitenkin edelleen kirjailijan ykköslukijoita Venäjän ulkopuolella.
– Huumori on oma valtakuntansa, mutta joka maassa on vielä omansa. Suomalaisten kanssa olemme aika läheisiä ja samankaltaisia ihmisiä, vaikka kielimuuri joskus sotkee. Suomalaiset tosin juovat vähän vähemmän, Uspenski naureskelee.
Vaikka Eduard Uspenski on tällä hetkellä Venäjän rakastetuin lastenkirjailija, hänestä ei kotimaassa ole edelleenkään kirjoitettu yhtään tieteellistä artikkelia tai elämäkertaa. Mäkelällä on arvaus syistä:
– Eetua kadehditaan liikaa. Lisäksi sananvapaus on taas kiristynyt Putinin ajoista lähtien.
Ina Ruokolainen
Juttu on julkaistu 21.9.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.
Tekstin kirjoittamisen jälkeen olen lukenut loppuun Fedja-setä ja kummitus -teoksen sekä puoleen väliin Mäkelän Eetu-henkilökuvan.
Ensimmäinen Fedja-setä on edelleen paras ja klassikko, mutta tämänkertaisessa on taas enemmän virtaa kuin esim. Fedja-setä ja täti Tamara -kirjassa. Kunhan pääsen lukemaan tekstin oikeille kuuntelijoille, sieltä varmaan nousevat myös ne repliikit, jotka jäävät elämään.
Eetu-kirja kertoo vähintään yhtä paljon kirjoittajastaan kuin kohteestaan. Se on paikoitellen jaaritteleva, mutta ehkä juuri sellaisena kuvaa hyvin Mäkelän ja Uspenskin ystävyyden luonnetta. Sekä tyylin että kirjasta luettujen sattumusten kautta on helppo uskoa, että joskus ystävyydessä on kestämistä.
Ja siitä olen tietenkin onnellinen, että minulla on Uspenskin omistuskirjoitus edes yhdessä hänen kirjoittamistaan teoksista. En tosin osaa sitä lukea enkä muistanut kysyä, mitä lyhyt venäjänkielinen teksti tarkoittaa.
1976 suomeksi julkaistusta kirjasta tuli muutamassa vuodessa hitti, joka pitää pintansa yhä uusien sukupolvien lukusuosikkina ja teattereiden sovituksena.
Kirja sai myös jatko-osia, joissa kuusivuotias Fedja-setä (poika) jatkaa jokseenkin anarkistista asumistaan yhdessä koiransa Mustin ja kissa Matroskinin kanssa ja törmää yhä kummallisempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin aikuisten luomassa maailmassa. Lisäksi Uspenski tunnetaan mm. Krokotiili Genasta ja Takuumiehistä.
Valtion epäsuosiossa
Mutta itse kirjailija Eduard Uspenskista täällä ei täällä vielä 1970-luvulla tiedetty paljonkaan. Miksi ei, se selviää Hannu Mäkelän juuri ilmestyneestä Eetu-kirjailijamuotokuvasta.
– Muut sen ajan neuvostoliittolaiset lastenkirjat olivat niin opettavaisia, ettei edes kukaan opettaja olisi niitä lukenut. Mutta Uspenski ei suostunut kirjoittamaan Leninistä, vallankumouksesta tai isänmaallisuudesta. Hänellä oli harvinaista huumoria ja satiiria, johon sensuuri tarttui, Mäkelä kertoo.
Näennäisesti vaarattomia lastenkirjoja kirjoittanut Uspenski ei ollut sen paremmin Neuvostoliiton valtion kuin kirjailijaliitonkaan suosikki, minkä vuoksi hänen kirjojaan ei julkaistu yli kymmeneen vuoteen. Hän ei myöskään ollut sopiva henkilö esiintymään kirjailijoiden tilaisuuksissa, etenkään ulkomaalaisille.
Epäsuosioon riitti, että teksteistä ja kirjailijan käytöksestä paistoi liian hyvin läpi se, mitä mieltä hän oli kahlitsevasta systeemistä. Kaikkein tärkeintä kirjailijalle kun oli tulla toimeen lasten kanssa huumorin keinoilla.
– Aloin ensin kirjoittaa aikuisille, mutta en ollut tarpeeksi viisas opettamaan ketään. Lapset olivat helpompia, ymmärsin heitä ja he minua. Kun minua ei julkaistu, esiinnyin paljon kouluissa ja opin, mikä lapsia nauratti.
70-vuotias kirjailija kertoi elämästään Helsingissä viime viikolla, jolloin julkaistiin Mäkelän Eetu-muotokuvan lisäksi suomennos Uspenskin kirjasta Fedja-setä ja kummitus.
Suomen-suhteet pelastivat
Uspenski ja Mäkelä ovat olleet ystäviä 32 vuotta. Oli monen sattuman summaa, että Mäkelä silloisena kustannustalo Otavan edustajana sai käsiinsä Neuvostoliitosta ensimmäisen Fedja-setä-kirjan ja sittemmin myös kirjailijan.
Jälkimmäiseen tosin tarvittiin myös hartiavoimin töitä ja suhteita. Ensimmäisen kerran elämässään Uspenski pääsi Suomeen ja ylipäätään ulkomaille 1977, lähes 40-vuotiaana. Vuosien mittaan hänestä tuli suomalaisten rakastama Eetu.
Suhteet Suomeen olivat tärkeitä kirjailijalle monessa mielessä. Kun kirjoja ei kotimaassa julkaistu, Suomen käännöksistä tuli edes ropoja. Kirjailija uskoo olleensa epäsuosion aikana myös oikeassa vaarassa.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa.
Fedja-setiä ja muita Uspenskin kirjoja on käännetty jo lukuisille kielille, ja Jeltsinin ajoista lähtien kirjailija on taas ollut suosiossa kotimaassaankin. Suomalaiset ovat kuitenkin edelleen kirjailijan ykköslukijoita Venäjän ulkopuolella.
– Huumori on oma valtakuntansa, mutta joka maassa on vielä omansa. Suomalaisten kanssa olemme aika läheisiä ja samankaltaisia ihmisiä, vaikka kielimuuri joskus sotkee. Suomalaiset tosin juovat vähän vähemmän, Uspenski naureskelee.
Vaikka Eduard Uspenski on tällä hetkellä Venäjän rakastetuin lastenkirjailija, hänestä ei kotimaassa ole edelleenkään kirjoitettu yhtään tieteellistä artikkelia tai elämäkertaa. Mäkelällä on arvaus syistä:
– Eetua kadehditaan liikaa. Lisäksi sananvapaus on taas kiristynyt Putinin ajoista lähtien.
Ina Ruokolainen
Juttu on julkaistu 21.9.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.
Tekstin kirjoittamisen jälkeen olen lukenut loppuun Fedja-setä ja kummitus -teoksen sekä puoleen väliin Mäkelän Eetu-henkilökuvan.
Ensimmäinen Fedja-setä on edelleen paras ja klassikko, mutta tämänkertaisessa on taas enemmän virtaa kuin esim. Fedja-setä ja täti Tamara -kirjassa. Kunhan pääsen lukemaan tekstin oikeille kuuntelijoille, sieltä varmaan nousevat myös ne repliikit, jotka jäävät elämään.
Eetu-kirja kertoo vähintään yhtä paljon kirjoittajastaan kuin kohteestaan. Se on paikoitellen jaaritteleva, mutta ehkä juuri sellaisena kuvaa hyvin Mäkelän ja Uspenskin ystävyyden luonnetta. Sekä tyylin että kirjasta luettujen sattumusten kautta on helppo uskoa, että joskus ystävyydessä on kestämistä.
Ja siitä olen tietenkin onnellinen, että minulla on Uspenskin omistuskirjoitus edes yhdessä hänen kirjoittamistaan teoksista. En tosin osaa sitä lukea enkä muistanut kysyä, mitä lyhyt venäjänkielinen teksti tarkoittaa.
torstaina, syyskuuta 04, 2008
Valokuvatorstai: Kesämyrskyhaaste 2008
Juhannuksena 2008 maalla Hollolassa näytti jo näin uhkaavalta.
Ja kaupungissa tuli taivas niskaan...
lauantaina, elokuuta 30, 2008
Kulttuurityöläisen pitää luottaa omaan näkemykseensä
Oikeassa kirjakaupassa käy naisten lisäksi miehiä ja sieltä saa myös puoli vuotta vanhempia kirjoja. Kirjakauppiaalla on aikaa seurustella ja hän kuulee mielellään asiakkaiden mielipiteitä siitä, mitä kirjoja hyllyyn pitäisi tilata. Näyteikkunan voi somistaa joskus vaikka värin mukaan. Kirjakaupassa myydään vain kirjoja (ja valikoituja taidekortteja), ei muistitikkuja, värikasetteja, Disney-penaaleita tai Barbie-värikyniä.Mistä tällainen idealistinen puoti löytyy - jostain 1950-luvun kertomuksesta? Ei, vaan keskeltä Lahden kaupunkia, johon kirjakauppias Tuulikki Norrlin avasi vuosi sitten kirjakauppa Tarinan. Perjantaiaamuna pääsin kuulemaan Norrlinin ja toisen kulttuuriyrittäjän, kehystäjä-galleristi Aila Seppälän ajatuksia siitä, miksi joku vielä nykyään uskaltaa perustaa pelkästään laatuun ja omaan näkemykseen pohjaavan kulttuurialan pienyrityksen. Kumpikin naisista aloitti vuosi sitten ja tietää nyt, miten kvartaalit ovat sujuneet. Työtä on pitänyt tehdä ajoittain uskomattomia määriä, mutta nenä on pysynyt pinnan yläpuolella ja asiakaskunta on sopivasti laajenemassa.
Kuvassa vasemmalla Tuulikki Norrlin, oikealla Aila Seppälä Tarinan hyllyjen edessä.
"Kulttuurityöläiseen pitää luottaa omaan intuitioonsa, on vain aistittava asioita ja erotettava tärkeä ja vähemmän tärkeä toisistaan", Seppälä analysoi valintojaan. Omassa linjassa onkin ollut pitämistä, sillä kumpikin on kohdannut runsaasti epäilyä sekä julkisuudessa että yritysneuvoja antaneilta byrokraateilta. Uskolliset asiakkaat kuitenkin ovat osoittaneet, että palveluun perustuville liikeideoille on taas tilaa. "Ihmiset saattavat tulla kysymään, miten jokin loru menee. Moni tulee myös runojen ja klassikkojen perässä; juuri eilen tänne tuli mies, joka ei ollut löytänyt Seitsemää veljestä mistään muusta kirjakaupasta Lahdessa. Aina joku sitten myös ostaa jotain", Norrlin kertoo.
Normaalien uutuuksien ohella kirjakauppa Tarina tarjoaa laajan valikoiman runoja, paikallisten kirjoittajien omakustanteita, valokuvakirjoja ja lastenkirjoja. Kiinnostusta kirjallisuuteen se herättää myös runoiltojen ja kirjailijatapaamisten kautta. Oma lukupiiri on aloittamassa. Kahville voi poiketa koska tahansa.
Myös Kehystämö-galleria Aila Seppälän linja on avoin: näyttelyihin ovat tervetulleita niin läheisen koulun oppilaat kuin äidit lastenvaunuineen tai keskusteluun halukkaat eläkeläiset. Seppälä järjestää näyttelyitä mm. tamperelaisen Grafiikanpaja Himmelblaun kanssa. Seppälän oma spesialiteetti ovat vanhat valokuvat, joille hän on luonut oman kehysmalliston. "Olen käynyt valokuvista ihmisten kanssa pitkiä keskusteluja ja nähnyt, miten paljon taide ja kuva voivat koskettaa. " Valokuvakehystyksiä voi tilata myös Stockmannin ja Akateemisen kirjakaupan kautta.
Lisäys: melkein unohdin Tarinan paljastavan myydyimmät kirjat -listan vuoden ajalta.
Kertomakirjallisuus: 1. Hannu Väisänen: Vanikan palat (pokkari), 2. Hannu Väisänen: Toiset kengät, 3. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin, 4. Eeva Kilpi: Unta vain, 5. Jarkko Martikainen: Pitkät piikit ja muita kertomuksia.
Runot: 1. Milja Kuoppala: Samoissa askelissa, 2. T.S. Eliot: Neljä kvartettoa, 3. Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka.
Muut: 1. Hannu Kivilä: Lahtelaisten lukukirja, 2. Vintage Fashion. Muodin vuosikymmenet. 3. Lukupäiväkirja, 4. Seppo Kujanen: ...ionosfäärissä...-yömyöhällä, 5. Munkki Serafim: Vapaus, 6. Markku Koski: Julkisia eläimiä, 7. Franklin Foer: Jalkapallon maailmanselitys, 8. I.K. Inha: Unelma maisemasta, 9. Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika, 10. Peter von Bagh: Sininen laulu.
maanantaina, heinäkuuta 28, 2008
Oikeissa musiikkielokuvissa
Kävin musiikkielokuvassa, eikä se ollut Mamma mia! Nyt täytyy antaa julkinen kiitos Finnkinolle, jonka heinäkuun irkkuelokuva Once on aidon musiikin tekemisen ylistys ja samalla hyvä ihmissuhde-elokuva. Meitä oli paikalla äiti, 48, ja kaksi tytärtä, 21 ja 19, ja kaikki viihdyimme. Tyttärillä tosin on ihan oikeaakin sivistystä aiheesta "olen soittanut instrumenttia musiikkiopistossa pienen ikäni".
Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.
Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.
Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.
Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.
Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.
Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.
sunnuntaina, heinäkuuta 13, 2008
Kesäreissu
Suurin osa kesälomasta on sujunut kuvan osoittamalla tavalla. Vähän liian myöhään keksin kaivaa esiin kameran, kun The Beatles Storyn bändi eli Lahden kaupunginteatterin kuulemma Kultarannassakin musisoineet näyttelijät kiersivät jonkinlaisella mainoskiertueella kotinurkillani Lahden Vesijärvenkadulla.Enkä Farmari-näyttelyyn virittävistä kaupunkilehmistäkään ole saanut kuvatuksi tätä yhtä perää enempää. Onneksi en ole kesätoimittaja, sillä kesätoimiin olisi ilman muuta kuulunut ilkivaltaisesti irrotettujen sarvien ja korvien raportointi.
Huomaan olevani selkeästi hidas lomalainen. Ensi viikko menee reissussa, takaisin viestintävälineiden ääressä olen viimeistään heinäkuun lopussa.
perjantaina, heinäkuuta 04, 2008
Rantagalleria haastaa katsomaan maisemaa
Sarjassani kesän kulttuurielämyksiä, jotka eivät välttämättä maksa mitään: Vesijärven rantagallerian nimellä kulkeva ympäristötaiteen näyttely. Eteläisen Vesijärven rannoille (Lahti ja Hollola) ja saarille pystytetty näyttely on pääsymaksuton, mutta venekyydin sen kaikkien töiden näkeminen vaatii. Osan toki voi bongata rannoiltakin, mm. Lahden Ankkurin aallonmurtajalta ja Ruoriniemen kärjestä.Pääsin eilen illalla M/S Suomen Neidolla risteilylle, jossa avajaisvieraat katsastivat ensimmäiset työt. Vastaavanlaiselle maksulliselle risteilylle pääsee jatkossa torstaista sunnuntaihin. Kartan sisältävän näyttelyluettelon voi ostaa myös Pro Puun galleriasta.
Kuvan työ on mielestäni yksi komeimmista, Taideteollisen korkeakoulun neljän opiskelijan (Jumpei Shimada, Björn B. Lindström, Ilkka Karhu ja Aino Setälä) toteuttama Punainen lanka Enonsaaren rantakalliolla. Materiaalina ovat kaatuneet puunrungot ja punamultamaali. Risteilyaluksen kannelta kuvattuna vaikutelma hieman kärsii, lähemmäksi pääsee mm. soutamalla tai melomalla. Tämä työ oli kuitenkin mittakaavaltaan oikea suhteessa taustaan. Päijännettä "pehmeämmällä" Vesijärvelläkin maisema on sen verran vaativa, että jopa kymmenien metrien kokoisilla teoksilla on oltava merkittävästi sanottavaa, jotta sanoma välittyisi. Töiden tarkoitus onkin herättää katsoja pohtimaan maisemaa sekä sen omista lähtökohdista että taiteen avulla. Nytkin risteilyllä pohdittiin monenlaisia asioita saarten epävirallisista leiripaikoista aina virallisempaan rantarakentamiseen. Ja onneksi reitille mahtui myös muutama aika neitseellisen näköinen kaistale rantaa.
Rantagalleria-idean takana on lahtelaisen Pro Puu -yhdistyksen puuhamies Markku Tonttila, joka jälleen kerran on onnistunut keräämään merkittävän joukon muotoilun, taiteen ja arkkitehtuurin edustajia töiden tekijöiksi sekä erilaisia yrityksiä homman sponsoriksi joko materiaalin lahjoittajina tai rahoittajina. Apua on tullut myös mm. Hämeen kulttuurirahastolta ja Hämeen taidetoimikunnalta.Alemman kuvan teos on Surfaavat kalat, jonka Vesa Varrela on toteuttanut karkaistusta lasista ja metallitangoista Ruoriniemen kärkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
