Teatterielämys Karjaalla

Taas kerran olen iloinen siitä, että läheisen ihmisen harrastuksen tai opiskelun takia tulee käydyksi paikoissa, joihin muuten ei eksyisi.

Eilen kävimme perheen voimin katsomassa Karjaalla Tryckeriteaternissa Shakespearen En Midsommarnattsdröm (Kesäyön unelma/uni). Esitys on saanut ruotsinkielisissä lehdissä, Västra Nylandissa ja Hufvudstadsbladetissa melkeinpä ylistävät arvostelut, enkä sitä ihmettele. Saimme nähdä niin laadukasta teatteria, että melkein unohdin äidin roolin ja muistin katsoa esitystä kokonaisuutena, en vain jännittäen tyttäreni puolesta. Vaikka olihan se sykähdyttävää huomata, millainen komedienne etenkin käsityöläistä esittäessään perheemme esikoisessa piilee.

Åsa Salvesenin ohjaus on raikas ja oivaltava, Erik Salvesenin lavastus juuri sopivasti taianomainen ja kekseliäs. Ja ne nuoret naiset - tänä talvena kaikki Västra Nylands Folkhögskolan teatterilinjan opiskelijat ovat naisia - heistä löytyi rohkeutta ja taitoa esittää niin naisten kuin miestenkin roolit. Erityismaininnan ansaitsee Puckin osan tehnyt Maria Erickson, joka on juuri niin juoni tapaus, ettei huvittaisi jäädä hänen armoilleen metsään.

Jos osaa yhtään ruotsia tai tuntee Shakespearen näytelmän ennestään, suosittelen matkaa Karjaalle. Ainakin Helsingistä sinne pääsee kätevästi junalla ja vielä illalla takaisinkin. Iltanäytöksiä on vielä tänään, 3.4, 4.4, 12.4, ja 13.4.

Oheinen kuva on väliajalta, sillä esityksessä ei tietenkään saa kuvata. Vanhaan kirjapainoon rakennettuun teatteriin on saatu mahdutettua myös baaritiski, jonka takaa opiskelijat myyvät väliaikarjoiluja kevään opintomatkansa rahoittamiseksi. Näytelmän teemaan sopivasti joukko pääsee Ateenaan heti esitysten päätyttyä. Kuvasssa oikealla ohjaaja Åsa Salvesen punaisessa puserossa seurustelemassa yleisön kanssa.

Valokuvatorstai: suomen kielen kaunein sana

Lehti on sana, joka tuo mieleeni kauniita ja tärkeitä asioita. Luonnossa, ruukussa ja ammatillisesti.
Valokuvatorstain asialla taas.

Parnasson uusi nimi!

Postin, anteeksi Itellan, siivittämänä Parnasso meni muuttamaan nimensä. Kiitos, Jarmo, kuukauden hervottomimmista nauruista! Myös kommentoijilla oli ideoita, jotka brändinluojien kannattaa heti varastaa, kun kerran ilmaiseksi tarjotaan.

Valokuvatorstai: kodikas, kotoinen

Kesäkodissamme ruokaa laitetaan puuhellalla, hitaasti ja tulta katsellen. Rauhoittavaa ja kodikasta.

Vaalijonottamisen riemua

Taisi olla tänään ensimmäinen kerta, kun olen joutunut oikein jonottamaan päästäkseni äänestämään. Oman kokemukseni mukaan äänestäminen oli näissä eduskuntavaaleista vaalipäivänä vilkasta - ainakin juuri silloin yhden aikaan iltapäivällä Lahden keskustan vaalipiirissä.

Jonottaminen tuntui juhlavalta, sillä ensi kertaa mukana olivat molemmat tyttäret. Perheemme nuoret naiset ovat siis niitä, jotka haluavat käydä äänestämässä - ja jopa samaan aikaan äidin kanssa. Ei meillä mitään yhteistä äänestyspäätöstä sentään ole tehty, vaan olen pikemminkin yrittänyt olla ehdottomasti neuvomatta ketään. Toisin päin on kyllä yritetty vaikuttaa, ja sehän minulle sopii... Monelle kansanedustajaehdokkaallekin olisi terveellistä kuunnella 18- ja 20-vuotiaiden mielipiteitä siitä, millaisen perinnön he haluaisivat itselleen jätettävän. Sen verran olin vaikutuksille altis, että viime hetkillä nuorensin ehdokastani. Seniorien puolella tuntuu nyt olevan joka ehdokas (hyvä asia toki!), mutta vielä enemmän haluaisin nyt panostuksia noiden kahden nuoren opiskelu- ja työnsaantimahdollisuuksiin. Meille keski-ikäisille kyllä riittää tässä yhteiskunnassa aina puolustajia.

Piti myöntää tyttärille, etten muista ensimmäistä äänestyskokemustani. Muutenkin asia on ehtinyt vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttua kovin arkipäväiseksi. En pidä äänestämistä velvollisuutena, ja olenkin jättänyt väliin ainakin pari pressanvaalin kakkoskierrosta. Mutta ei se nyt niin hirveän suuri vaivakaan ole, ja vaalijonossa oli todellakin tällä kertaa tunnelmaa. 18-vuotiaamme edessä odotti rollaattorin kanssa rouva, joka 92-vuotiaana arveli äänestävänsä viimeistä kertaa. Kaksi erilaista elämäntilannetta ja todennäköisesti äänestyspäätöstäkin, mutta kumpikin oli katsonut tarpeelliseksi tulla paikalle.

Vaalivalvojaisia katsomme illalla ihan varmasti, vaikka tulos nykyisellään tuleekin niin kovin nopeasti, ettei kyse ole mistään kestävyyslajista. Olen itsekin ollut pari kertaa töissä eduskuntavaalien uutiskoneistossa sanomalehdessä 1990-luvun alussa, ja vielä silloinkin äänten laskeminen ja välittäminen uutisena eteenpäin kesti tuntikausia, yli deadlinen. Läpi menneiden ja pudonneiden haastatteista hoidettiin suuri osa vasta seuraavana päivänä. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa on nykyäänkin sentään jotain jännitettävää loppuun asti, jos haluaa tietää viimeisenä läpi päässeiden nimet.

Jonkinlaista mielenkiintoa tähän iltaan tuo sekin, mikä uutisväline hoitaa tulosseurannan parhaiten. Täytyy myöntää, että tv:stä seuraamme lähtökohtaisesti Ylen lähetystä, mutta pakko sitä on muitakin vilkuilla. Ja tietenkin nettiä aina välillä, jotta pysyy selvillä oman vaalipiirin ehdokkaista.

Valokuvatorstai: ajatuksen voimalla

Hollolassa siirryttiin viime kesänä ajatuksen voimalla keskiaikaan. Oli siinä tosin tarvittu aika paljon ihan kädentaitojakin.

Terveisiä liukuhihnalta

Kauppalehden irtisanomisilmoitus herätti muutamat keskustelupalstojen kärkkäät, joiden mielestä kokeneiden journalistien irtisanomiseen on syynsä. Mitäs ovat vanhoihin työrutiineihin sitoutuneita fakki-idiootteja, jotka jokaisen uuden teknisen vempaimen edessä ensimmäiseksi huutavat uutta sopimusta ja lisää rahaa.

Samanlaiseen käsitykseen törmäsin äskettäin tilaisuudessa, jossa olin kertomassa journalistien muuttuneesta työnkuvasta. Kuulija epäili, että ennen Internetin syntyä töihin päässeillä alan ammattilaisilla on päässään ylipääsemätön asennevamma, jota poteroihinsa hautautunut Journalistiliitto lyhytnäköisesti tukee. Nuoria ja osaavia kun on tulossa jonoksi asti.

Olen itsekin ollut tukemassa tätä kuvaa ammattilaisista, jotka eivät ole suostuneet ottamaan vastaan jokaista uutta välinettä ja toimenkuvaa kyseenalaistamatta. Haastattelin verkkoviestinnän opinnäytteisiini lehtitoimittajia, joiden toimituksissa verkkolehden tekeminen ei heti alussa sujunut kivuttomasti.

Milloin oli tekniikka pettänyt, milloin jäänyt välineen koulutus saamatta. Useimmat journalistit myönsivät, että monimediamaailmassa sattui työn tuiskeessa myös unohduksia.

Näiden surkimusten kertomuksille sain tukea itseäni viisaampien kirjoittamista tutkimuksista. Yhdysvalloissa asti on välillä kokeiltu yhteisiä monimediatoimituksia, välillä palattu verkkovelhojen omiin karsinoihin. Verkko ja sen sovellukset ovat jo luoneet uusia ammatteja, joiden tekijöistä on uumoiltu uutta eliittiluokkaa.

Mutta usein journalisti on vain varustettu uusilla tallennuslaitteilla ja yhteyksillä ja paiskattu kentälle. Reippaalle videoklippien, mobiiliuutisten ja verkkotekstin tekijälle on aikansa aplodeerattu, kunnes on keksitty uusi täyttymätön julkaisutarve. Aina ei laatu ole parantunut, kun tuottavuutta on lisätty.

Ei mediataloissa enää ole vapaamatkustajia, jotka hiovat päiväkausia suuria teoksiaan. Useimmat meistä työskentelevät jo tuotantolaitoksen liukuhihnalla, mihin monet viisaat mediatutkijat ovatkin journalistista prosessia verranneet.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 9.3. ilmestyneessä Journalistissa