Viime viikkoina olen tiiviin työrupeaman ohessa lukenut ihan kiitettävän määrän kirjoja - jopa niin, että osa on jo melkein ehtinyt unohtua. Kertoo varmaan sekä kirjasta että lukijasta: todellinen mestariteos ei unohdu, mutta hyväkin voi mennä hieman hukkaan, jos lukeminen on vain suorittamista kaiken muun ohessa tai väsynyttyä ajanvietettä sängyssä nukkumattia odottaessa. Alla mietteitä kolmesta tärkeimmästä, joiden ajatukset jäivät pyörimään mielessä.
Imbi Paju: Torjutut muistot. Kirja on erittäin rankka ja vaikuttava kuvaus Neuvosto-Viron miehitysajasta, jonka pahuuksista en kerta kaikkiaan pystynyt ottamaan vastaan ihan kaikkea. Kirjoitin kirjan pohjalta mietteitäni muistelemisen tarpeesta Vuosikerta.fi-elämäkertapalveluun.
Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja posityyhtynen. Harry Pottereiden (ja ties kuinka monen muun kirjan) suomentaja kirjoitti yli kymmenen vuotta kestäneen urakkansa jälkeen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ihmiset olivat hänelle kirjojen suomentamisesta lähettäneet. Ammatin perustietojen lisäksi hän tarjoaa erikoisherkkuja eli tietoa siitä, miten tietyt nimet ja ilmaukset ovat saaneet suomenkielisen asunsa.
Olin aiemmin selaillut kirjaa, nyt innostuin ostamaan ja lukemaan sen, koska kustantaja (Tammi) kuulemma suunnittelee kirjan makuloimista eli tuhoamista sen vähäisen myynnin takia. Vaikka teos ei ehkä olekaan ihan tiedettä tai kieleltään tyypillinen oppikirja, pitäisi se luettaa kaikilla niillä, jotka eivät koskaan ole edes kiinnittäneet huomiota kääntäjien työhön. Ihan hirveän vastuullista ja vaativaa hommaa, jossa pitää osata kiel(t)en lisäksi paljon muutakin!
Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Ei ihme, että kanadalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Pulitzer-palkinnon!
Kanadalaisesta kivityöntekijöiden yhteisöstä alkava saaga käsittää monta sukupolvea naisia, keskiössä Daisy Goodwill Flett. Teoksessa on niin monta koskettavaa persoonaa ja ihmiskohtaloa, että lukija jaksaa kaikki rönsyt ja siirtymät sekä ajassa että Amerikan mantereen sisällä, hieman Euroopassakin. Erityisesti pidän Shieldsin kirjoissa siitä, etteivät hänen henkilönsä välttämättä koskaan ole poikkeusyksilöitä - heitäkin Kivipäiväkirjoihin mahtuu - vaan ihan tavallisen tylsiä kansalaisia, joiden rakkaudet, perhe-elämä tai työuransa ei jonkun muun kertomana kiinnostaisi oikein ketään. Ja sittenkin, suurin osa meistä keskinkertaisista ihmisistä haluaa lukea juuri kaltaisistaan, epätäydellisistä ja mukiinmenevistä persoonista.
Keskeistä Kivipäiväkirjoissakin on muistaminen. Daisyn äiti on löytölapsi, joka ei saa nauttia pitkään perheestä, sillä hän kuolee synnyttäessään tytärtään. Isäänsä Daisy tutustuu vasta teini-iässä, kun kasvattiäitinä toiminut entinen naapuri kuolee. Mitä vanhemmaksi Daisy tulee, sitä enemmän hän kaipaa tietoja taustastaan ja alkaa siksi lopulta kerätä tietoja jopa kadonneen appensa juurista. Yksinäisyys ja juurettomuus toistuvat teoksessa monta kertaa, ja toisaalta sitä pidetään luonnollisena asiana, joka koskettaa myös biologissa perheissään kasvaneita. Jos joku ei ole aiemmin tutustunut Shieldsin kirjoihin, kannattaa aloittaa matka Kivipäiväkirjoista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti