Amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt on romaaneissaan nojannut ihmisen psyykeä tutkiviin teorioihin käsitellessään henkilöidensä sielunelämää. Ilman erikoislääkärin tai psykologin koulutusta en osaa arvioida hänen asiantuntemustaan. Hyvän kirjailijan maailmaan ja henkilöihin kuitenkin uskoo mielellään, kun ne tuntuvat oikeilta.
Vapiseva nainen. Hermojeni tarina -teoksessa on eri lähtökohta, Hustvedtin omat kokemukset. Kirjailija saa kontrolloimattoman vapinakohtauksen pitäessään puhetta kuolleen professori-isänsä muistolle ja alkaa selvittää sen syytä.
Kirjailijan vapina ei ole mitään kahvikuppitärinää vaan pelottava kokemus, joka saa puheen seuraajatkin pois tolaltaan. Holtittomista liikkeistään huolimatta kirjailija pystyy puhumaan loppuun asti täysin rauhallisella äänellä.
Mitä siis on tapahtunut ruumissa, joka heti puheen jälkeen rauhoittuu, näkyvänä merkkinä vain sinisiksi muuttuneet sääret?
Neurotieteiden juurille
Lääketieteellistä syytä aletaan etsiä ja Hustvedt pääsee pitkälle tutkimusmatkalle, jossa hän on potilaana tutkittava ja kirjailijana ulkopuolinen tarkkailija. Tai kuten yksi hänen myöhemmän kohtauksensa nähnyt professori toteaa: samassa ruumissa sekä potilas että lääkäri.
Hustvedtilla riittää materiaalia. Hän on nuoresta asti ollut migreenipotilas ja joutunut monenlaisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Amerikkalainen elegia -teostaan varten hän on kerännyt valtavat määrät tietoa neurotieteistä, psykiatriasta ja psykoanalyysistä – jopa niin paljon, että kirjailijapuoliso Paul Auster on epäillyt hänen kärsivän pakkomielteestä. Toisaalta Hustvedt saa lukeneisuudesta virallista tunnustusta, kun hänet kutsutaan neuropsykoanalyysia pohtivaan monitieteiseen keskusteluryhmään.
Vapisevan naisen pohdinnat alkavat lääketieteen alusta, muinaisista kreikkalaisista ja etenevät Sigmund Freudin kautta lähemmäs nykypäivää. Kirjailija etsii yhteyksiä ja eroja kouristustaudin, epilepsian, hysterian ja migreenin nimillä tunnettujen sairauksien ja oireyhtymien välillä.
Hän kurkistaa konversionhäiriöiden maailmaan ja pohtii psykoanalyysin merkitystä. Hän tarkastelee uskonnollisia tunteita, muistia ja unia selittämässä ja muovaamassa psyyken rakennetta. Ihmettely ja oivallukset vievät eteenpäin aina vain uusille alueille, joissa kartan valkoiset läikät tuntuvat vain suurenevan.
Tuhdisti teoriaa
Lukijalla pitää olla halu seurata tätä matkaa silloinkin, kun ei itsellä ole samoja taustatietoja ja yhtä herkkää hermojärjestelmää. Välillä oli helppo aistia kirjailija kuin kohtauksen keskellä tempoilemassa eri suuntiin. Ajoittain taas toivoin, että hän olisi tehnyt aiheesta fiktiota ja karsinut osan teoreettisista sivupoluistaan.
Kirjailija toki myös auttaa pitämällä yllä jännitystä ja kirkastamalla sanoiksi joitain upeita havaintoja ihmismielen toiminnasta. Niiden vuoksi ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat vaikeita kirjoja, joita toiset haluavat lukea.
”Kaikkein lähimmäksi porttia toisen ihmisen mieleen pääsemme lukemalla kirjoja.--- Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymmärtämisestä (tai tunteesta, että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo.”
Hustvedt itsekin joutuu myöntämään, että hän ajaa takaa jotain, joka ei suostu kiinni otettavaksi. Hän on yhä vapiseva nainen.
Ina Ruokolainen
Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina. Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2011, 240 s.
Kirja-arvio on julkaistu 8.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa (9.2.) ja Savon Sanomissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti