Henkimaailman ilmiöitä ja aspergerin syndroomaa

Kirjojen lukemiseen jää tällä hetkellä aivan liian vähän aikaa. Jotain ehtii sentään iltaisin sängyssä, vaikka uupumus liian usein sulkee ensin silmät ja sitten tiputtaa kirjan syliin.

Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen. Avain 2011.
Saure paneutuu henkimaailman ilmiöihin pääasiassa suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavin kokemusten kautta. Kirja on huiman mielenkiintoinen matka tällaiselle jalat maassa -ihmiselle, joka ei ole aiemmin kokenut mitään tarvetta ottaa selvää siitä, mitä merkitsee vaikkapa transsiparannus tai regressioistunto. Tämän jälkeen kiinnostus väkisinkin herää, sen verran elävästi ja selkeästi Saure - kohteensa äänellä - tarinoi. Vaikka teoksessa ei ole haluttu mässäillä hengillä, eläydyin alkuosassa sen verran syvästi sen tarinoihin, että ihan pikkuisen illalla pelotti. Pääsanoma on kuitenkin se, ettei henkimaailmassa ole mitään pelättävää.

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Suom. Terhi Leskinen. Otava 2003.
Tässäpä yksi niistä oivallisista kirjoista, joita tuskin olisin löytänyt ilman lukupiiriä! 15-vuotiaan Christopherin näkökulmasta kerrottu (nuorten)kirja lähtee liikkeelle kuolleesta koirasta, jonka tappajaa nuori mies alkaa selvittää. Dekkarista ei kuitenkaan ole kysymys, vaan Christopherin yrityksestä selvittää itselleen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Aika pian lukijalle selviää, että kertoja on erityinen: hän ymmärtää matematiikkaa mutta ei ihmisten ilmeitä eikä missään tapauksessa halua matkustaa mihinkään uusiin paikkoihin tai koskettaa ketään ihmistä. Kirja antaa ihan uuden näkökulman siihen, millaiselta maailma voi tuntua, haista, kuulua ja näyttää, jos jotkin aistit ja kyvyt ovat ylivirittyneitä ja toiset eivät toimi ollenkaan niin kuin meiltä odotetaan. Merkillinen ja silmiä avaava matka tämäkin!

Tatun ja Patun ja Ellan ystäville

Tämä on mainos: olen ollut suunnittelemassa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, joka tänä vuonna järjestetään jo toukokuussa, 4.-5.5. Kurssin otsikko on Outolasta Maukkaan ja Väykkään, Kuvakirjan monet maailmat.

Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.

Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.

Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.

Pienten ideoiden kirjamessut

Kävin tämänvuotisilla Lahden Kirjamessuilla molempina viikonlopun päivinä. Päämotiivini oli tavata kulttuurista kiinnostuneita tuttavia, mutta olin etsimässä myös uusia lähteitä ja ideoita omaan työhöni kriitikkona ja toimittajana. Kovin paljon en osannut odottaa, sen verran sattumanvaraista tiedottaminen oli. Etukäteen tullut messulehti ei juuri houkuttanut lukemaan, nettisivuilla on lisäksi ihan liikaa kielivirheitä.

Itse messut sen sijaan olivat myönteinen yllätys. Niiltä puuttuivat isot kustantajat, mutta se ei ole ongelma sellaiselle ihmiselle, joka etsii muutakin kuin mahdollisimman halpoja kirjoja. Ja olihan niitäkin Rosebudin osastolla, joka edusti myös joitain isompia kustantajia. Pienkustantajat taas tarjosivat juuri niitä helmiä, joita usein ei saa kysymälläkään ketjukirjakaupoista. Ostin mm. Nastamuumio-kustantamon osastolta Lev Rubinšteinin runoteoksen Tässä olen minä ja Lázsló Szörenyin teoksen Pitkä viini.

Ehdottomasti parhaat ideat tarjosi tänä vuonna kuitenkin Sysmän kirjakylän osasto. Osastolla oli Sysmän kirjakylän oy:n julkaisemaa kirjallisuutta, omakustanteita ja monenlaisia ammattilaisia, mm. kirjoja korjaava Artnikkari. Vein tekijälle kaksi sukuaarretta entistettäviksi ja odotan tietysti jännityksellä, millaisessa kunnossa ne tulevat takaisin.

Moni menee kirjamessutapahtumiin ennen kaikkea kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja. Minä olen tässä suhteessa aika valikoiva, sillä mieluummin luen hyvän kirjan kuin kuuntelen löysän keskustelun sen ympäriltä. Tämän aamun aloitus, emerituspiispa Juha Pihkalan ja avaruus- tähtitieteen professorin Esko Valtaojan, haastattelu oli kuitenkin elävää ja sivistynyttä keskustelua. Haastattelija, kirjallisuusihminen Tuulikki Norrlin, ei turhaan lähtenyt keskeyttämään jutustelua sen parhaissa kohdissa. Kysymyshän on uskonnon ja tieteen mittelystä, jota herrat ovat nyt tehneet jo kahdessa kirjassa sen verran suvaitsevan hedelmällisesti, ettei kenenkään tarvitse ainakaan heidän takiaan erota kirkosta tai liittyä siihen.

En ole lukenut Tiedän uskovani, uskon tietäväni -kirjaa, joten en osaa sanoa, pystyvätkö herrat olemaan yhtä hurmaavia kirjallisessa keskustelussa kuin elävinä - todennäköisesti. Asiasta kiinnostunut voi lukea vaikkapa Helsingin Sanomien tai Kansan Uutisten Verkkolehden arvostelut.

Varasto, elämä ja kuolema

Kävin perjantai-iltana, harvinaisen työntäyteisen ja raskaan viikon jälkeen katsomassa Varasto-näytelmän Lahden kaupunginteatterissa. Arto Salmisen tiukka teksti oli saanut veroisensa toteutuksen, jossa oli sekä huumoria että asennetta ja ennen kaikkea hyviä roolitöitä. Ei ole ihan helppoa esittää kouluttamatonta, kieroa tai tyhmää varastomiestä tai myyjää niin, että hänestä löytyy myös muita ominaisuuksia. Tai pistää näytelmän kaksi varasta vastaamaan sen filosofisesta ja moraalisesta sanomasta. Vielä vaikeampaa on kertoa tuo tarina niin, että ihmisistä pitää ja heistä välittää. Näytelmän alatyylin sanoilla ryyditetty dialogi ei viljele kirosanoja tai sukupuolielinten lempinimiä shokeerauksen vuoksi vaan oikeissa yhteyksissä vahvistamassa sanomaa siitä, miten osa ihmisistä tiputetaan tämän yhteiskunnan marginaaliin. Tarvitaan siis sekä hyvä teksti että kunnon esittäjät.

Näytelmän kirjoittaja Arto Salminen ei koskaan ehtinyt nähdä tekstinsä kantaesitystä Kansallisteatterissa, sillä hän kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen 46-vuotiaana. Kannattaa lukea Harri Haanpään muistosanat WSOY:n sivulta, niissä on kerrottu perusasiat tinkimättömän kirjailijan suhtautumisesta elämään ja etenkin työhönsä, kirjoittamiseen.

Perjantai-illan teatterikäyntini osui tilanteeseen, jossa olin juuri kuullut toisen tinkimättömästi työhönsä suhtautuneen kirjoittajan, Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikön Asko Hynnisen kuolemasta. Hänkin menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen aivan liian varhain, 52-vuotiaana. Muistan parikymmentä vuotta nuoremman Askon, jonka kanssa järjestimme koulutuksia kollegoille ja väittelimme tiukastikin journalismista ja sen tekemisestä, välillä kulttuuristakin. Viimeisen henkilökohtaisen keskustelun kävin hänen kanssaan noin kuukausi sitten Tuomari Nurmiosta ja taiteilijaa käsittelevästä Dumari-kirjasta, jota me kummatkin pidimme sekä erinomaisen hyvänä elämäkertana että yhteiskunnallisena ja kulttuuria käsittelevänä ajankuvana. Ikävä tulee Askoa ihmisenä ja hänen teräviä huomioitaan.
Askon muistosanat voi lukea tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien paperilehdestä, ne kirjoitti päätoimittaja Heikki Hakala.

Kirjojen rakastajan verkkolukupiiri

Suosittelen Etelä-Suomen Sanomien uutta verkkolukupiiriä, jota vetää kirjojen rakastaja Tuulikki Norrlin.

Olen noin kaksi vuotta osallistunut hänen kanssaan ihan vanhanaikaiseen lukupiiriin, jossa joukko ihmisiä istahtaa illaksi saman pöydän ääreen ruotimaan lukemaansa kirjaa. Keskustelu on aina ollut antoisaa ja Tuulikki sen kantavia voimia. Kaikille yhteinen päivämäärä ei kuitenkaan aina sovi, eivätkä kaikki muutenkaan pysty matkustamaan kotinsa ulkopuolelle. Heille verkkolukupiiri on loistava mahdollisuus keskustella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa! Ja myös meille, jotka haluamme lukea ja keskustella lukemastamme ihan missä vain.

Tuulikki esittelee verkkolukupiiriä ja haastattelee kirjailijoita myös tulevana viikonloppuna Lahden kirjamessuilla.

"En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan löytämään kirjoittajan sisältään"

Osallistuin viime viikolla kaksipäiväiseen Taide käy työssä -seminaariin, johon oli koottu taidealojen asiantuntijoita, tutkijoita ja opettajia. Yksi luennoitsijoista ja työpajan pitäjistä oli Gillie Bolton, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija, jonka menetelmistä olen kirjoittanut aiemminkin.

Bolton ohjaa usein sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä, joita hän auttaa kirjoittamisella käsittelemään sairauttaan. Toinen kohderyhmä ovat terveydenhuoltoalan työntekijät, joiden pitää jaksaa tehdä töitä näiden ihmisten kanssa. Menetelmän nimi on Reflective Creative Writing.

Tässä muutamia Boltonin luennosta poimimiani perusasioita, joihin hänen metodinsa perustuu.

En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan opetan heitä löytämään kirjoittajan sisältään.

Työsi on erittäin tärkeää! Boltonin mukaan suurin osa ihmisistä uskoo, että juuri heidän työnsä on vain tavallista, arkipäiväistä, eikä kiinnosta ketään muuta. Kirjoittaminen voi auttaa heitä näkemään toisin, löytämään omat, mielenkiintoiset tarinansa.

Taide on taikaa! Bolton nojaa Jean-Francois Lyotardin ajatukseen, jonka mukaan me kirjoitamme ennen kuin tiedämme, mitä sanoa, miten sen sanomme ja saadaksemme selville sen, mitä haluamme sanoa. Bolton soveltaa asiaa käytännössä harjoituksissaan, jossa hän kehottaa ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi kuusi minuuttia asiasta, joka ensimmäisenä tulee hänen mieleensä, nostamatta kynää välillä paperista.

Asiat nousevat esille, ennen kuin tarina nostaa ne esille. Tämä havainto tulee eräältä Boltonin kirjoittajaryhmäläiseltä ja liittyy edelliseen kohtaan. Itsekin huomasin lyhyessä työpajassa, että kirjoittaminen ajattelematta tai automaattisesti toimii. Kuuden minuutin tarinassani yli hyvin yllättävä, jopa kipeä sisältö.

Pidän runoudesta, koska en saa sitä tekemään, mitä haluan. Runouden on tehtävä se, mitä runous haluaa.Toinen Boltonin oppilaan kiteytys, jota opettaja selittää: Sallimme itsellemme sen, että teemme taidetta.

Älä anna ajattelun häiritä! Tekeminen merkitsee. Työpajan metodia voi vielä selventää teatterimetaforalla. Kun käymme teatterissa, näemme vain valmiin teoksen ja tiloista lämpiön, katsomon ja ne esiripun takaiset tilat, joissa esitys tapahtuu. Näyttämön takana on kuitenkin valtava määrä jännittäviä takahuoneita, joissa rakennetaan lavasteita ja ommellaan pukuja, puetaan ja meikataan näyttelijöitä jne. Mielemme kuitenkin pysyy useimmiten katsomossa, kun meidän pitäisi päästää se työhuoneisiin hommiin. Tässä auttaa se, että vain alamme kirjoittaa.

Luota kirjoittamisprosessiin! Arvosta itseäsi ja kykyjäsi! Sinä itse otat vastuun kirjoittamisprosessista, ei pomosi, ohjaajasi tai tutorisi.

Sisältö on tärkein: Älä kirjoittaessasi välitä kieliopista, rakenteesta tai muista säännöistä! Ehdit korjata tarinan myöhemmin.

Anna itsellesi aikaa! Ole avokätinen ja armollinen itseäsi kohtaan! Kirjoittaminen alkaa sujua, kun nautit siitä.

Vaikka kirjoittaisit vaikeista aiheista ja ihmisistä, ole armollinen myös niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoitat. Mieti asiaa toisen ihmisen näkökulmasta. Tästä Bolton kertoi esimerkin, jossa kätilö kirjoitti ensin tarinan synnyttäjästä, joka oli hänen mielestään käyttäytynyt täysin mahdottomalla tavalla. Kun kätilöä pyydettiin kuvailemaan tapahtumat synnyttävän äidin näkökulmasta, hän ymmärsi naisen olleen hirvittävän peloissaan ja käyttäytyneen siksi huonosti.

Ja vielä loppukevennys. Bolton näytti meille sarjakuvaa, jossa sarjakuvan Lassi kirjoittaa kirjettä joulupukille. Siinä hän haukkuu pukin aiemmista vuosista, jolloin Lassi ei koskaan ollut saanut mitään haluamaansa lahjaa. Leevi-tiikeri toteaa, että Lassi ehkä haluaisi nukkua yön yli, ennen kuin lähettää kirjeen eteenpäin. Tiedän, vastaa Lassi, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntui hyvältä.

Ei haittaa, vaikka kirjoittaisi kamalia sanoja elämänsä vaikeista tapahtumista ja ihmisistä. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle tekstin näyttää. Vanhanaikainen päiväkirja on turvallisempi kuin kaikille avoin blogi tai Facebook. Eikä joulupukillekaan ehkä kannata paljastaa aivan kaikkea.

Gillie Boltonin menetelmiin voi tutustua tarkemmin hänen verkkosivullaan.

Kuninkaan puhe ja äidin hotelli

Nähty: elokuva Kuninkaan puhe. Suomalaiset elokuva-arvostelijat eivät ole innostuneet elokuvasta mitenkään valtavasti, mutta minä viihdyin filmin parissa ja jopa liikutuin. Elokuvalla on ihan oikea aihe - puhevikaisen ja esiintymiskammoisen kuninkaan pakko esiintyä radiossa eli "modernissa mediassa" - ja taustalla uhkaava ja lopulta alkava toinen maailmansota. Lisäksi brittituotanto marssittaa jälleen esiin liudan hyviä näyttelijöitä kuten puheopettajaa esittävän Geoffrey Rushin. En hirveästi perusta tähtiajattelusta, mutta kuningasta esittävän Colin Firthin karisma myös puree täysillä.

Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.

Veirron kirjoissa ei saarnata

Älkää luulkokaan, että Kalle Veirto kirjoittaisi kirjoja pojille vahvistaakseen heidän lukutaitoaan tai kertoakseen vaikkapa liikunnan merkityksestä terveydelle. Veirto kirjoittaa itselleen ja samalla lukijoille, koska se on ”helvetin kivaa”.

Ina Ruokolainen

Veirto saapuu tapaamiseen iltapäivällä, kun päivän tehokas kirjoitusaika on ohi. Menossa on tiivis kirjoitusperiodi ja seitsemän kuukauden virkavapaa urheilutoimittajan työstä Etelä-Suomen Sanomissa, osittain apurahalla.

Kymmenosaiseksi kaavaillun Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan seitsemäs osa Kätketty lipas ilmestyi vuoden alussa, kahdeksas tulee syksyllä. Työn alla ovat myös jo yhdeksäs ja kymmenes seikkailu, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Noin kymmenvuotiaat pojat ovat löytäneet sarjan hyvin, ja osasta kirjoja on otettu myös uusia painoksia. Ei ihme, sillä kirjoissa on sopivassa suhteessa ikäkauteen kuuluvaa kohellusta, hauskaa sanailua ja ihan pikkuisen elämänfilosofiaakin.

Kirjailijalle henkilöhahmot ovat läheisiä, sillä pikkupoika hänessä on edelleen hyvissä voimissa. Tai oikeastaan päinvastoin: kirjoittamisessa on aina kyse päähenkilön näkökulmasta, jonka kuvauksessa pitää olla rehellinen.

Veirron aikuinen alter ego, kahden kirjan sankari Kalle Virtanen, on nyt lepäämässä, sillä varhaisteinien sarja pitää saada ensin valmiiksi.

̶- Sen takia juuri on syytä polkea aika kovaan tahtiin ja tupata syrjään muita hankkeita. Kymmenennen osan jälkeen sarja muuttuu, sillä Kivimutka rupeaa ratkomaan rikoksia vähän erilaisesta vinkkelistä, ja kirjoihin tulee myös toisenlainen vääntö.

Pelikonsolin hehku

Erilaista näkökulmaa on tarjolla jo tänä keväänä. Veirron novelli julkaistaan Tammen antologiassa. Huimaa julkaisutahtia täydentää myös vastikään julkaistu Pelibunkkerin pojat. Se on suunnattu Henkkojen kohderyhmää pari vuotta vanhemmille, kohta yläkouluun meneville 12-vuotiaille.

Pelikonsolien ihmeellisessä maailmassa Veirto kyseenalaistaa kuvan, joka pitää lasten ja nuorten pelaamista pahan alkujuurena. Kirjan aikuisista osa näkee ongelman peleissä ja netissä mutta ei omassa suvaitsemattomuudessaan. Lapsille taas sattuu ylilyöntejä, kun he haluavat kiertää älyttömiä sääntöjä.

̶ Nuortenkirjahahmoissani on viattomuuden mahdollisuus, mutta ei heidän tarvitse olla puhdasotsaisia kaikilla tasoilla. Ideologista saarnaa en halua pitää, mutta kirjassa pitää olla mahdollisuus tehdä asioita reilusti ja rehellisesti.

Reilun pelin sääntöjä hakee poikajoukko, jonka aiempaan piilopaikkaan muuttaa mielenkiintoinen tyttö pelisuunnittelijaisänsä kanssa. Peliperheen sääntöihin kuuluvat mm. kotityöt ja ulkoilu, joilla tienaa aikaa himoitun pelikonsolin ääressä.

Ovela sääntö, jonka varjolla kirjailija saa vietyä sankarinsa niinkin epätodennäköisen harrastuksen kuin pesäpallon pariin. Tosin sekin perustellaan hyvin, ei vain tytön aiemmalla asuinpaikalla Pohjanmaalla.

̶ Kannattaa muistaa, että lapsia tässäkin johdattaa se maagisen konsolin hehku. Minä en halua markkinoida liikuntaa ja urheilua vain jonkin markkinatalouden nimissä, jos se ei lapsista itsestään ole kivaa.

Lahti sopii seikkailuun

Kun Kalle Veirto aloitti kirjailijana noin kymmenen vuotta sitten, hän sijoitti kirjojensa tapahtumat ohjelmallisesti Lahteen. Sen jälkeen kotikaupunki on säilynyt kätevänä kulissina, jossa riittää sopivia seikkailupaikkoja vaikka kokonaisen elämäntyön ajaksi.

̶ Mytäjäisten lampea tai Radiomastoja en voi siirtää, sen sijaan päähenkilön asuinpaikan voin valita ja urheilukenttääkin käänsin vähän. Sen jälkeen vapautin itseni kenttätyöstä ja annoin mielikuvitukselle vallan, Veirto kertoo Pelibunkkerin poikien tapahtumapaikoista.

Kahden aikuisten romaanin, Suuret sählymuistelmani (2002) ja Vilttiketjumies (2009), perään on suunnitteilla vielä ainakin trilogian kolmas osa. Lahtelaisen pienkirjailijan Kalle Virtasen elämä on kuitenkin sellaista vääntöä, että lahtelainen kirjailija Kalle Veirto haluaa kerätä riittävästi aineistoa.

̶ Jos en muuten, niin ilkeyttäni sen kirjoitan, mutta ensin pitää kerätä muutama vuosi sappea. Ja mielellään myös vähintään vuoden apuraha.

Fakta

Kalle Veirto on syntynyt 1961 Lahdessa, johon pääosa hänen kirjoistaan sijoittuu.

Hän on kirjoittanut tähän mennessä 16 Kariston julkaisemaa kirjaa. 2011 on julkaistu Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas ja Pelibunkkerin pojat. Syksyllä ilmestyy kahdeksas Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan osa sekä pokkaripainos vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Suuret sählymuistelmani.

Kalle Veirron haastattelu on julkaistu 13.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Nimen taivutus on lehden versiossa Veirton, mikä tuntuu olevan nykytrendi. Kirjailijan kanssa kuitenkin sovin, että voin taivuttaa nimen ns. "oikein".

Matka omaan mieleen

Amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt on romaaneissaan nojannut ihmisen psyykeä tutkiviin teorioihin käsitellessään henkilöidensä sielunelämää. Ilman erikoislääkärin tai psykologin koulutusta en osaa arvioida hänen asiantuntemustaan. Hyvän kirjailijan maailmaan ja henkilöihin kuitenkin uskoo mielellään, kun ne tuntuvat oikeilta.

Vapiseva nainen. Hermojeni tarina -teoksessa on eri lähtökohta, Hustvedtin omat kokemukset. Kirjailija saa kontrolloimattoman vapinakohtauksen pitäessään puhetta kuolleen professori-isänsä muistolle ja alkaa selvittää sen syytä.

Kirjailijan vapina ei ole mitään kahvikuppitärinää vaan pelottava kokemus, joka saa puheen seuraajatkin pois tolaltaan. Holtittomista liikkeistään huolimatta kirjailija pystyy puhumaan loppuun asti täysin rauhallisella äänellä.

Mitä siis on tapahtunut ruumissa, joka heti puheen jälkeen rauhoittuu, näkyvänä merkkinä vain sinisiksi muuttuneet sääret?

Neurotieteiden juurille

Lääketieteellistä syytä aletaan etsiä ja Hustvedt pääsee pitkälle tutkimusmatkalle, jossa hän on potilaana tutkittava ja kirjailijana ulkopuolinen tarkkailija. Tai kuten yksi hänen myöhemmän kohtauksensa nähnyt professori toteaa: samassa ruumissa sekä potilas että lääkäri.

Hustvedtilla riittää materiaalia. Hän on nuoresta asti ollut migreenipotilas ja joutunut monenlaisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Amerikkalainen elegia -teostaan varten hän on kerännyt valtavat määrät tietoa neurotieteistä, psykiatriasta ja psykoanalyysistä – jopa niin paljon, että kirjailijapuoliso Paul Auster on epäillyt hänen kärsivän pakkomielteestä. Toisaalta Hustvedt saa lukeneisuudesta virallista tunnustusta, kun hänet kutsutaan neuropsykoanalyysia pohtivaan monitieteiseen keskusteluryhmään.

Vapisevan naisen pohdinnat alkavat lääketieteen alusta, muinaisista kreikkalaisista ja etenevät Sigmund Freudin kautta lähemmäs nykypäivää. Kirjailija etsii yhteyksiä ja eroja kouristustaudin, epilepsian, hysterian ja migreenin nimillä tunnettujen sairauksien ja oireyhtymien välillä.

Hän kurkistaa konversionhäiriöiden maailmaan ja pohtii psykoanalyysin merkitystä. Hän tarkastelee uskonnollisia tunteita, muistia ja unia selittämässä ja muovaamassa psyyken rakennetta. Ihmettely ja oivallukset vievät eteenpäin aina vain uusille alueille, joissa kartan valkoiset läikät tuntuvat vain suurenevan.

Tuhdisti teoriaa

Lukijalla pitää olla halu seurata tätä matkaa silloinkin, kun ei itsellä ole samoja taustatietoja ja yhtä herkkää hermojärjestelmää. Välillä oli helppo aistia kirjailija kuin kohtauksen keskellä tempoilemassa eri suuntiin. Ajoittain taas toivoin, että hän olisi tehnyt aiheesta fiktiota ja karsinut osan teoreettisista sivupoluistaan.

Kirjailija toki myös auttaa pitämällä yllä jännitystä ja kirkastamalla sanoiksi joitain upeita havaintoja ihmismielen toiminnasta. Niiden vuoksi ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat vaikeita kirjoja, joita toiset haluavat lukea.

”Kaikkein lähimmäksi porttia toisen ihmisen mieleen pääsemme lukemalla kirjoja.--- Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymmärtämisestä (tai tunteesta, että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo.”

Hustvedt itsekin joutuu myöntämään, että hän ajaa takaa jotain, joka ei suostu kiinni otettavaksi. Hän on yhä vapiseva nainen.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina. Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2011, 240 s.

Kirja-arvio on julkaistu 8.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa (9.2.) ja Savon Sanomissa.

Nuortenkirjoja (myös) pojille

Taustaksi työtehtävälle pääsin lukemaan kaksi tänä vuonna ilmestynyttä Kalle Veirron nuortenkirjaa, Pelibunkkerin pojat ja Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas. En tee kirjoista arviota, mutta voin kyllä suositella molempia.

Henkka ja Kivimutka -sarja on jo vanha tuttu monille alakoululaisille, ja nytkin tarinassa on hyviä tyyppejä ja hauskoja käänteitä, kun päähenkilöt järjestävät aika omaperäistä seitsenottelua kaveripiirissään. Kätketyn lippaan huikea palkinto kuitenkin häviää, joten selviteltävää riittää.

Pelibunkkerin pojat sen sijaan on ihan itsenäinen teos ja suunnattu vähän vanhemmille: kohderyhmä on jossain ala- ja yläkoulun rajamailla, siis siinä 12-14 vuoden paikkeilla. Aihe on erittäin ajankohtainen, tietokonepelit ja nuorten ajankäyttö. Mutta kuten yleensä, Veirto on hurtin huumorin keinoin lasten ja nuorten puolella, kun vanhempien kanssa tulee kahnauksia säännöistä. Sillä tavalla fiksusti, että ne säännöt ja opetuksetkin sieltä voi löytää, ettei kenenkään tiukkapipon aikuisen mieleen tulisi kieltää sentään kirjojen lukemista (kuten tietokoneen, verkon ja pelien kanssa usein käy).

Kalle Veirron nuortenkirjat sopivat erittäin hyvin pojille, joiden lukuharrastuksesta ollaan jatkuvasti huolissaan. Niissä pelataan, urheillaan ja sanaillaan sen verran sujuvasti, ettei aika käy pitkäksi. Kirjoissa on aina myös vahvoja tyttöhenkilöitä, joten kyllä tällainen kahden nuoren naisen äiti ja entinen tyttökin niitä ihan mielikseen lukee.

Kommentti 9.2.: lahtelaisen kriitikon Marja Welinin kirja-arvio Pelibunkkerin pojista löytyy Keskisuomalaisen kulttuurisivulta.

Pasolini ja Jeesus

Kylläpä tekee hyvää aina välillä käydä katsomassa elokuvissakin klassikkoja, tänään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Elokuva-arkiston sarjassa lahtelaisessa Kino Iiriksessä. Se klassikko oli Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi eli Il vangelo secondo Matteo (1964).

Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.

Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.