Tarkkailevan sotalapsen kuolemat

Asko Sahlbergin uusin romaani Irinan kuolemat on 156 sivua paksu mutta ainakin viisi kertaa niin raskas.

Teoksen alussa, Myöhemmin-otsikoidussa prologissa, Irina on lakannut kuulemasta ääniä, syöttää sohvalla kuolevaa Isä-Augustia ja käy välillä katsomassa halkoliiterin takana vielä pahemmin haisevaa Isä-Edwardia.  Luvun lopussa August on lakannut hengittämästä ja Irina vihdoin saanut kaivettua routaiseen maahan Edwardille hautakuopan.

Ensimmäisessä luvussa Irina on vielä pieni koulutyttö keskellä Helsingin pommituksia. Hän tarkkailee ihmisten pelkoa näiden avonaisista suista ja kuuntelee, kuinka kotirintamalla palveleva poliisi-isä Edward ja kohta tehtaaseen joutuva äiti kuiskailevat hänen lähettämisestään johonkin. Yksi naapuri on hirttäytynyt, toinen hankkii kahvia myymällä itseään.

Irinasta tulee sotalapsi. Lähdön hetkellä "Isän suupielet nykivät.--- Äidin silmät eivät olleet enää punaiset, ne olivat sinimustat." Vanhemmat lohduttavat Irinaa sillä, että hänellä on kotoa jo kaksi kieltä.

Jo junamatka on painajainen, sillä kaksi junaa törmää. Irina löytää kanssaan matkustaneen pojan maasta reikä kasvoissaan. Monien junanvaihtojen jälkeen hän on lopulta Göteborgissa.

Uutta elämää Augustin, Saskian ja näiden tyttären Hedvigin perheessä varjostaa perheen salaisuus. Koti-ikäväänsä Irina hoitaa tukemalla ruotsin kieleen taipumatonta Taunoa. 

Irina tarkkailee ja yrittää sopeutua, miettii yhä vähemmän Suomen vanhempia. Hedvigin mieli on sairas, kohta myös Äiti-Saskian. Sohvalle taantuvasta Ruotsin isästä tulee lopulta ainoa tukipiste. Äiti Suomessa on kuollut, isä tulee yllättäen vierailulle pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Ruotsinsuomalainen Asko Sahlberg on kirjoittanut romaanin sotalapseksi joutuvasta Irinasta, mutta teokselta on turha odottaa itkuhanat avaavaa, myötäelävää otetta. Kirjailijan maailma on tuttuun tapaan karu, kolkko ja armoton. Ja kieleltään huiman kaunis.

Romaanin nimi ei ole turhaan Irinan kuolemat. Tarkkaileva, tapahtumien keskipisteeseen ajautuva tyttö alkaa suhtautua kuolemaan ja tappamiseen tapana ratkaista ongelmat. 

Vanha Irina palaa lopussa vielä käymään Helsingissä ja pohtii: "Mikään ei kai ollut tapahtunut aivan niin kuin sen luuli tapahtuneen." Sitä lukijakin toivoo surressaan juuriltaan kiskaistujen lasten kohtaloita.

Ina Ruokolainen

Asko Sahlberg

Irinan kuolemat

Like 2015, 156 s.

Arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 12.10.2015

 

Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

Moni karjalaisia sukujuuria kantava suuntaa tänäkin vuonna kesäretkelle joko itärajan taakse tai entisen kotikunnan kesäjuhliin. Muistelu maistuu jo nuoremmillekin sukupolville.

Hyvän esimerkin tarjoaa kirjailija Anna Kortelaisen kokoama Avojaloin – 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta, joka syventää Etelä-Karjalan museon ja taidemuseon näyttelykokonaisuutta. 

Ensi tammikuulle asti auki olevaa näyttelyä en ole nähnyt, mutta artikkelikokoelma toimii ilmankin, omana teoksenaan. 

Kokoelman kirjoittajat ovat pääosin taitavia sanankäyttäjiä kuten kirjailijat Eeva Kilpi ja Laila Hirvisaari ja tutkijat Teemu Keskisarja, Heikki Ylikangas ja Hannu Takala. Osa hyvienkin kirjoittajien artikkeleista olisi silti kaivannut tiukempaa käsittelyä, jotta ilmiöt ja ihmiset pääsisivät oikeuksiinsa.

Kohteiksi on valittu riittävän erilaisia ja kiinnostavia ihmisiä, joiden vaiheet antavat käsityksen elämästä rajan pinnassa 1900-luvun alussa. Osa heistä oli aikansa ja alueensa julkisuuden henkilöitä. Vielä tärkeämpiä ovat hyvät tositarinat, kertovat ne sitten taiteilijan lapsenlikasta, nunnasta tai salakuljettajasta.

Huimaa on lukea viipurilaisesta kauppaneuvoksesta Harry Wahlista, jolle arvoviuluista ja puun jalostamisesta niiden raaka-aineeksi tuli kaiken ylittävä intohimo. Eläkkeellä oleva toimittaja Martti Backman osaa tiivistää reiluun kymmeneen sivuun uskomattomat käänteet miehen elämästä ja tämän Stradivarius-kokoelman kohtalosta.

Elämyksiä tarjoavat myös Kortelaisen kirjoittamat muotokuvat taiteilija Hugo Simbergin perheen pikkupiiasta Hilma Ylä-Outisesta tai kangaskauppias Milla Grönroosista (os. von Sweygberg). Nuorena kuollut Hilma on jäänyt elämään Niemenlautan huvilalla otetuissa Simbergin valokuvissa, ”Veiperin” kangasliikkeen sitkeä omistaja harjoitti Viipurissa ja muillakin Karjalan paikkakunnilla vuosikymmeniä menestyvää liiketoimintaa.

Mieleen jäävät myös Kortelaisen tekstit kahdesta vuoden 1918 sodan merkitsemästä taiteilijasta, joista punaisten puolella taistellut kuvataiteilija Wäinö Kunnas selvisi vain hyvällä onnella ja suhteilla teloitukselta. Viipuriin töihin muuttanut pohjalainen säveltäjä Toivo Kuula sen sijaan pääsi hengestään viinanhuuruisissa jääkärien voitonjuhlissa.

Viipurissa syntyneen Hirvisaaren ja Hiitolan evakon Kilven kirjeet toisilleen eroavat muista teksteistä intiimin jutustelevalla tyylillään. Uskon, että moni kirjailijoiden ihailija olisi toivonut vielä enemmän Kilven tekstin tyyppistä pohdintaa muistista ja muistoista: ”Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin.”

Miten karjalaisuus välittyy teoksesta muuten kuin sen kautta, että Karjalankannas on menetetty ja isovanhempien talonpaikat metsittyneet? 

Raja on aina läsnä: on kauppaa, salakuljetusta, kulttuurien, kielten ja uskontojen kohtaamisia ja itänaapurin uhkaa. Ja vastapainona sitä ihan tavallista elämää, jonka keskellä ei osata aavistaa tulevaa menetystä.

Ina Ruokolainen

Anna Kortelainen (toim.)

Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.

Gummerus 2015, 283 s.

Arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa 8.7.2015

 

Joku tarkkailee sinua nytkin

Pauliina Sudella on ilmiömäinen taito löytää kirjojensa aiheiksi ajankohtaisia ilmiöitä. Takaikkunassa se on digiteknologia, joka kietoo jokaisen käyttäjänsä – varovaiset ja varomattomat – maailmanlaajuisen verkon sisään.

Teos alkaa tilanteella, joka ilmeisesti toistuu verkossa miljoonia kertoja joka päivä: keski-ikäinen mies chattailee nuoren naisen kanssa ja alkaa painostaa tätä nettiseksiin. 

Vähän ajan kuluttua nainen sulkee yhteyden, mutta juuri ministeriksi nimitetty mies on jo tehnyt virheen. Kerran verkkoon tallentunut kuva ja ääni voivat koska tahansa päätyä laajaan jakeluun.

Samaan aikaan sosiaalialan ammattilainen Leia Laine vastaa tv:n ärhäkässä keskusteluohjelmassa kysymyksiin ProMen-projektista, joka on perustettu tukemaan prostituoitujen palveluja käyttäviä miehiä. Erityisen tarkasti hänen lyhyttä hamettaan ja pitkiä saappaitaan seuraa katsoja, jolla on kyky murtautua mihin tahansa tietoverkkoon, oli se sitten matkapuhelin, nettipankki tai laivan turvajärjestelmä. 

Kohta Leia saa puhelimeensa ensimmäisen ”Huora”-viestin, tv-ohjelman nettisivut kaatuvat kävijäennätyksen takia ja ProMenin nettisivuille alkaa ilmestyä outoa materiaalia. Myös Leia tajuaa tehneensä jotain, mitä hän joutuu vielä katumaan.

Kirjailijanlaadulleen ominaisesti Susi alkaa nyöritellä juonen lankoja yhä tiukempaan solmuun. Kevyehkö jännityskertomus synkkenee luku luvulta, kun verkon vaarat muuttuvat hengenvaaraksi IRL eli todellisessa elämässä. 

Vaikka kuinka väsyttäisi, lukijan on pakko ahmaista vielä seuraavakin luku. Ja samalla tulee miettineeksi, mitä kaikkea tuleekaan netissä itsestään paljastaneeksi.

Kirjailija ei tietenkään kirjoita pelkästä teknologiasta, vaikka onkin tehnyt taustatyönsä hyvin. Kyse on vallasta ja sen lieveilmiöistä. 

Ministeri hamuaa seksiä vielä poliittista arvovaltaakin enemmän ja nauttii rasistisesta tumman naisen huorittelusta. Sotkua selvittävä avustaja  ei edes teeskentele hakevansa muuta kuin omaa hyötyään. Toimittajat haistavat haaskan ja hankkivat tietonsa vaikka alaikäiseltä.

Leia uskoo asiaansa mutta on omassa elämässään pettynyt miehiin ja haluaa siksi salata tyttäreltään tämän isän. Huoltajuuskiistan hävinnyt nettivelho Land-O haluaa kostaa taidoillaan kaikille, jotka edustavat jotain hänen vihaamaansa. 

Kirjan nimi Takaikkuna kumartaa Alfred Hitchcockin klassikkoelokuvalle, jossa tuoliin sidottu mies selvittää murhan tarkkailemalla ikkunasta. Nyt asetelma on toisin päin, kun Leia lopulta jalka paketissa huomaa jonkun tarkkailevan häntä tietokoneen nettikameran ja puhelimen kautta. 

Tähtien sota -elokuvafanit saavat lisävihjeitä loppuratkaisulle (prinsessa) Leian ja hakkeri Land-O:n nimistä. Muutenkin Susi hyödyntää hyvin joukkoviestinnän ja populaarikulttuurin tuntemustaan.

Ina Ruokolainen

Pauliina Susi

Takaikkuna

Tammi 2015, 555 s.

Arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa (otsikko muutettu).