Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt olla rakentamassa ja avaamassa taidenäyttelyä (ks. edellinen postaus), käydä kaksi kertaa teatterissa (yksi on vielä tiedossa) ja lukea epälukuisen määrän kirjoja, joista myös olen käynyt keskustelemassa lukupiirissä. Niin, ja tyttären kanssa tuli myös käytyä katsomassa riemukas ja rohkea Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin, näyttely Helsingissä, Amos Anderssonin taidemuseossa. Suosittelen!
Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.
Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.
Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.
Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.
Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!
maanantaina, tammikuuta 16, 2012
sunnuntai, tammikuuta 01, 2012
Hilkka Silvekosken grafiikkaa myynnissä
Hilkka Silvekoski (1913 -1972) oli lahtelaisten rakastama, hienostunut graafikko, jonka muistoa vaalimaan perustettu säätiö jakaa stipendejä Lahden Taitelijaseuran lahjakkaille jäsenille.
Hilkka Silvekosken säätiö järjestää vuosien tauon jälkeen näyttelyn, josta voi myös ostaa taiteilijan herkkiä töitä. Tuoton säätiö siirtää stipendirahastoon, jolla tuetaan paikallisia taiteilijoita. Näyttelyssä on katsottavissa myös videoteos Silvekosken elämästä ja taiteesta.
Näyttelyn työt ovat 1950 – 1970-luvuilta, jolloin taiteilija loi pääosan tuotannostaan. Pääosa Silvekosken hienoista töistä, 216 teosta vuosilta 1950 - 1971, on talletettu Lahden Taidemuseoon. Nyt myytävät työt kuuluvat säätiön omistamaan myyntikokoelmaan, jossa on paljon vedoksia samoista teoksista kuin Taidemuseon kokoelmassa.
Viipurilaissyntyinen ja Lahdessa uransa tehnyt Silvekoski oli taiteilijana lähes itseoppinut, mutta hänen herkkää piirtäjän viivaansa on verrattu jopa Picassoon. Silvekoski kehittyi monien grafiikan tekniikoiden osaajaksi; hänen tuotantonsa sisältää niin puupiirroksia, litografioita kuin metalligrafiikkaakin.
Silvekosken hienostuneelle, vähäeleiselle grafiikalle on ominaista elämänilon ja inhimillisen lämmön säteily. Teosten aiheina ovat usein naisfiguurit, joissa on herkkyyttä ja keveyttä, joskus taas ahdistavaa kiihkeyttä mutta usein myös huumoria. Lapset, usein pienet tytöt ja nuoret neidot, toistuvat useissa teoksissa, samoin metsän, kukkien ja ihmisten välinen yhteys.
Vuodesta 1994 säätiö on jakanut stipendejä Lahden taiteilijaseuran jäsenille. Stipendiaatteja ovat olleet Eeva-Kaisa Takala, Jarmo Kukkonen, Jenni Turtonen ja Heini Matveinen sekä Kauno-projektin ja Miniprintin aktiivit Jarmo Tevajärvi, Lasse Lassheikki, Tiina Salmi ja Jouni Salonen.
Viimeksi 2009 säätiö järjesti Lahden Sibeliustalossa nykytaiteen Hykerrys-kesänäyttelyn, johon osallistuivat stipendiaatteina Terhi Kaakinen, Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä. Tuolloin esillä oli myös pieni näyttely Hilkka Silvekosken teoksista.
Hilkka Silvekosken säätiön perusti hänen veljensä Pentti Silvekoski taiteilijan traagisen kuoleman jälkeen. Pentti Silvekosken kuoleman jälkeen säätiötä on hallinnoinut Lahden Taiteilijaseura, joka valitsee säätiön hallituksen jäsenet kolmeksi vuodeksi kerrallaan.
Hilkka Silvekosken grafiikkaa 3.1.-201.2012 Vapari6-Galleriassa. Ma-ke ja pe 9-15, to 9-16.
Loppuvuoden lukukokemukset
Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.
Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.
Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.
Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.
Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.
Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.
Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.
Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.
Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.
Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.
Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.
Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.
Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.
Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.
Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
