Uusiseelantilainen Eleanor Catton on voittanut Booker-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana, 28-vuotiaana. Teos on tietenkin tärkeämpi kuin kirjailijan ikä, se on vielä suomentamaton Luminaries. Kultakuumeen ajoista kertova murhamysteeri ilmestyy suomeksi vuoden kuluttua syksyllä, kertoo Siltala-kustantamo Facebook-sivullaan.
Olen lukenut Cattonin Harjoitukset pariin kertaan, ensin Messilän kirjailijakokouksen 2011 innostamana ja viime talvena lukupiiriämme varten. Aiemmassa blogimerkinnässäni kirjasta pieni luonnehdinta.
keskiviikkona, lokakuuta 16, 2013
torstaina, lokakuuta 10, 2013
Onnea Alice Munro!
Kanadalainen novellisti Alice Munro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin. Uskon, että kanssani onnittelee laaja (nais)lukijajoukko, joka ihailee Munron tarkkanäköisiä tarinoita aivan tavallisesta elämästä.
Kirjoittamistani kirjallisuusarvioista löytyy yksi Munro-arvostelu. Se on marraskuulta 2010, jolloin olin lukenut hänen teoksensa Liian paljon onnea.
Yritin äsken löytää kirjaa hyllystäni, mutta ilmeisesti olen joko antanut hyvän kiertää jollekin paljon lukevalle ystävälleni tai sitten vain sijoittanut sen johonkin muualle kuin aakkosten mukaan pitäisi. Viikonloppuna olen menossa maalle tyhjentämään kirjahyllyä ja kerään sieltä mukaani muut omistamani Munrot.
Kirjoittamistani kirjallisuusarvioista löytyy yksi Munro-arvostelu. Se on marraskuulta 2010, jolloin olin lukenut hänen teoksensa Liian paljon onnea.
Yritin äsken löytää kirjaa hyllystäni, mutta ilmeisesti olen joko antanut hyvän kiertää jollekin paljon lukevalle ystävälleni tai sitten vain sijoittanut sen johonkin muualle kuin aakkosten mukaan pitäisi. Viikonloppuna olen menossa maalle tyhjentämään kirjahyllyä ja kerään sieltä mukaani muut omistamani Munrot.
keskiviikkona, lokakuuta 09, 2013
Luettuja, arvosteltuja ja unohtuneita kirjoja
Vajaat puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2012, aloin kirjata lukemani kirjat ylös tämän blogin lukupäiväkirjaan. Perimmäinen syy oli halu pysyä selvillä siitä, paljonko oikein luen ja mitä kirjoista jää mieleen.
Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.
Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.
Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.
Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.
Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.
Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.
Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.
Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.
Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.
Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.
Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.
Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.
Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.
Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.
Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.
Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)